Inana Panama

Vilkkaan lauantain jälkeen menimme kohtuu aikaisin nukkumaan, sillä seuraavana aamuna oli tarkoitus lähteä kohti Panamaa. Bussi San Josesta lähtisi kuudelta aamulla, joten herätys viideltä. Costa Ricassa alkoi aika käydä jo vähän pitkäksi, kun sadekausi näytti olevan alkamassa, ja kaikki Lostin kuusi tuotantokauttakin oli ehditty katsoa. Aloimme siis suunnitella käyntiä Panamassa. Reissu meinattiin kokonaan jo unohtaa sen jälkeen, kun netissä sanottiin, että bussimatka Panamaan kestää 15 tuntia. Aloimme selvitellä lentohintoja Panamaan ja menopaluu lippu Panama Cityy olisikin maksanut vain 125e/hlö. Lueskelin blogeja ja lähes jokaisessa blogissa mainittiin, että Panaman kävijöiden tulisi mennä ehdottomasti käymään Bocas del Torosissa. Rupesin siis selvittämään, mikä tämä ”häränsuu” oikein mahtaa olla ja selvisi, että sinne selviäisi ainoastaan kuuden tunnin bussimatkalla.

Lähdimme siis sunnuntaiaamuna bussilla kohti Panamaa. Yhdensuuntainen bussilippu Costa Rican ja Panaman rajakaupunkiin, Sixaolaan, maksoi suunnilleen 8 euroa. Bussimatka kesti nelisen tuntia aikataulussa näkyneen kuuden tunnin sijaan, mutta saimmekin pelätä henkemme edestä, kun bussikuski kaasutteli minkä ehti. Yhden kolarinkin hän melkein ajoi, mutta onneksi oikeanpuoleisella penkalla oli sen verran tilaa, että päästiin ohi.

Raja oli aika mielenkiintoinen. Ensiksi kävelimme pieneen hökkeliin, missä passimme leimattiin Costa Ricasta poistumiseksi. Sen jälkeen ylitimme huterannäköisen rautatiesillan, joka oli suunnilleen kolme metriä leveä. Samaa siltaa pitkin ajoivat isot rekatkin, joiden renkaiden molemmille puolille jäi hädin tuskin 30 cm tilaa. Kävelimme siltaa pitkin joen yli, joka toimitti maiden välistä rajaa. 

Menimme passijonoon ja saman tien luoksemme hyökkäsi joku mies, joka alkoi tarjota Shuttlekuljetusta Almiranteen. Hän selitti myös, että tarvitsemme paluulipun pois Panamasta. Sanoimme, että meillä on lentolippu Costa Ricasta seuraavalle tiistaille, eikö se riitä, sillä sehän tarkoittaa, että meidän pitää lähteä Panamasta ennen sitä. Ei kuulemma riittänyt. Jouduimme ostamaan bussiliput Changuinolista  San Joseen. Lippu maksoi 14 dollaria per pää. Ongelma oli, että lippu ei tietenkään käynyt kuin tiettyyn bussiyhtiöön.

 

Noh, ostimme liput, leimasimme passimme, maksoimme 3 dollarin maahantuloveron ja hyppäsimme Shuttleen. Shuttle kustansi 10dollaria/pää ja se ajoi meidät suoraan Almiranten keskustaan. Meillä olisi ollut myös mahdollista ottaa paikallisbussi x 2, jolloin hinta olisi ollut suunnilleen 2 dollaria per naama, mutta aikaa olisi mennyt tuplasti enemmän. Sääkin oli ”mukavan” aurinkoinen, mikä tarkoitti sitä, että lämpötila oli suunnilleen 37 ja kosteusprosentti vähintään 80, joten päästiin vihdoinkin saunaan. Samaan shuttleen meidän kanssa tuli costaricalais-amerikkalainen pariskunta, joiden kanssa juteltiinkin koko matka.

Almirantesta nousimme vesitaxiin (5 dollaria/nuppi), joka ajoi meidät Isla Colonin saarelle. Olimme varanneet etukäteen hotellin ja aioimmekin suunnata saman tien sinne. Satamasta mukaamme tarttui kuitenkin joku paikallinen opas, joka lähti opastamaan meitä sen kummemmin kysymättä. Hän vei meidät hotellillemme, joka oli ihan ok, mutta kysyimme vielä, olisiko opas tiennyt kohtuuhintaista hotellia merinäköalalla. Opas tiesi kuin tiesikin sellaisen hotellin ja hän kävelytti meidät sinne. Hotelli oli ihan perussiisti, ei mitenkään erikoinen, mutta hotellissa oli ulkoterassi, josta oli näköala merelle ja terassilta pääsi myös hyppäämään suoraan mereen uimaan. Päätimme siis jäädä sinne, sillä hinta oli sama kuin hotellissa, jonka olimme varanneet aiemmin.

Bocasin kaupunki oli mukavan kompakti ja kaikkialle pääsi helposti kävelemään. Uinnin jälkeen lähdimme etsimään sukelluskeskusta ja varasimme sukellusreissun seuraavalle päivälle. Varasimme myös tiistaille tourin, johon sisältyi snorklausta ja vierailu kuuluisalla punaisen sammakon biitsillä. Hintatason puolesta Panama oli mukava yllätys, sillä Costa Rica on hintatasoltaan melko kallis. Hinnat Panamassa olivat huomattavasti huokeammat, mutta ei kuitenkaan vielä mitään Thaimaan tasoa.

Seuraavana aamuna heräsimme sateen ropinaan. Järkyttävä vesisade. Raahauduimme sukelluskeskukselle, jossa todettiin, että katsotaan iltapäivällä uudestaan. Kahteentoistakaan mennessä sade ei ollut lakannut ja aloimme toden teolla epäillä sukelluksen järkevyyttä. Keskuksessa kuitenkin vakuuteltiin, ettei sade vaikuttaisi näkyvyyteen, ja päätimme osallistua retkelle. Kastuisimmehan joka tapauksessa. Sukelluksen päätteeksi todettiin, että onneksi lähdettiin. Näkyvyys oli suhteellisen hyvä ja Costa Ricaan verrattuna jopa mainio. Kaloja ei ollut mitenkään hirveästi, mutta korallit olivat upeita. Verrattuna sukellushintoihin yleensä, hinta oli kohtuullinen, 60 dollaria/2 sukellusta. Veden alla nähtiin muutamia paikallisia erikoisuuksia ja hummereita.

Seuraavana päivänä satoi taas. Kävimme vaihtamassa rantaretkemme seuraavalle päivälle ja vietimme rauhallisen päivän lueskellen kirjoja ja katsellen telkkaria. Illalla katselimme säätiedotuksia ja totesimme, että keskiviikollekin on luvattu sadetta. Päätimme siis pidentää oleskeluamme Bocasissa (alun perin tarkoitus oli olla kolme yötä), sillä säätiedotuksien mukaan torstaina olisi jälleen aurinkoista. Keskiviikkona keli oli melko pilvinen, mutta sateita ei tullut kovin paljoa, joten vuokrasimme pyörät ja lähdimme tutkimaan lähirantoja. 

Torstaina keli olikin taas loistava ja pääsimme nauttimaan retkestämme. Samassa ryhmässä oli kaksi muutakin suomalaista. On se vaan kumma juttu, että oltiin missä tahansa maailmankolkassa niin aina tulee vastaan suomalaisia. Mikä todennäköisyys?! Reissu oli hieno, mutta ensimmäisen viiden minuutin jälkeen kamerasta loppui akku, eikä vara-akkuja ollut tietenkään mukana. Jäi taas delfiinikuvat saamatta. Tällä kertaa näimme niitä todella läheltä, mutta minkäs teet, kun tyhmästä päästä kärsii kaikki.

Bongasimme delfiinejä puolen tunnin verran ja kruisailimme Coral Bayhin, josta kävimme tilaamassa lounaan. Tässä vaiheessa meidän piti jo todella laskea jokainen käyttämämme dollari, ja totesimme, että meillä on juuri varaa yhteen ruoka-annokseen. Toiset ryhmäläiset vähän ihmettelivät, kun söimme spagettiamme yhdeltä lautaselta. Lounasta odotellessamme snorklasimme tunnin verran ravintolan läheisyydessä. Lounaan jälkeen ajelimme kuuluisalle Red Frog Beachille. Kyseinen alue on luonnonpuistoalue ja yksi alueen kauneimpia rantoja. Kaunistahan siellä kyllä oli, mutta ei kyseiselle rannalle asioikseen tarvisi lähteä. Matkalla rannalle näimme myös laiskiaisia. (Jos sitä möykkyä puussa nyt voi laiskiaisen näkemiseksi sanoa).

Reissu kesti kaiken kaikkiaan seitsemisen tuntia. Paluumatkalla olisi ollut vielä mahdollisuus snorklailla, mutta koska Janne oli ainoa halukas, päätimme jättää snorklauksen väliin. Palasimme takaisin hotellillemme ja pakkailimme kamat. Seuraavana aamuna oli tarkoitus nousta puoli kuuden aikaan, jotta ehdimme käydä aamupalalla ja ajoissa vesitaksiin. Aamulla selvisi, että Bocas ei herää yhtä aikaisin kuin me, joten aamiaista ei sitten saatu. Ajelimme kuitenkin vesitaksilla Almiranteen, jossa kimppuumme hyökkäsi taas lauma taksikuskeja. Itse en oikein ymmärrä tuollaista myyntitapaa, mutta ehkä kyse on jostain väsyttämistaktiikasta tms. Roikutaan uhrissa kiinni niin kauan, ettei hän jaksa enää vastustella ja kärrätään hänet sitten taksiin. Itse valitsimme minibussin, joka maksoi 5 dollaria Changuinolaan.

Changuinolassa meille jäi puolisentoista tuntia aikaa. Bussiasemalla oli joku mies, joka sanoi huolehtivansa tavaroista. Mikä lie piuha napsahtanut päässä irti, kun jätimme tavaramme hänen huostaansa ilman sen kummempaa ihmettelyä. Kävimme syömässä munakkaamme ja palasimme takaisin bussille. Tässä vaiheessa kamamme oli jo lastattu bussiin ja vartiomies tuli selittämään, kuinka hän on palkatta vahtinut ihmisten tavaroita jo kahdeksan vuoden ajan. Janne antoi hänelle taskustaan löytyneet kolikot, joita kertyi ehkä 99 sentin verran.

Bussi matka oli kohtuu mielenkiintoinen. Ajoimme ensiksi rajalle, jossa maksoimme taas 3 dollaria miehen maastalähtöveroa? Kävelimme taas huteran sillan yli, haimme leimat passiimme Costa Rican puolelta ja odotimme, odotimme ja odotimme. Bussiamme ei vain näkynyt. Odotimme Costa Rican puolella lähes puolitoista tuntia ennen kuin bussimme vihdoinkin saapui. Meille ei oikeastaan missään vaiheessa selvinnyt, mikä ongelma oli ollut. Joku sanoi, että matkustajia olisi jäänyt bussiin, eivätkä he olleet menneet rajatarkastukseen, minkä takia kaikki matkalaukut jouduttiin tarkistamaan ja viivytys olisi johtunut tästä. Noh, mene ja tiedä. Onneksi aikaeron takia emme menettäneet hirveästi aikaa viivytyksen vuoksi.

Tämän jälkeen alkoi mielenkiintoinen matka kohti San Josea. Istuimme bussin etupenkissä, koska minulla on taipumusta matkapahoinvointiin. Se oli selkeästi virhe. Bussikuski ei missään vaiheessa matkaa sulkenut etuovea. Kaiken lisäksi bussissa kävi aikamoinen trafiikki, kun kuski pysähteli missä sattui, otti kyytiin ketä sattui, kuskasi kavereitaan minne sattui. Kaiken lisäksi bussin käytävällä istui mies, joka räki sankoon koko matkan ajan. Onneksi hän jäi pois kyydistä parin tunnin jälkeen.

Kun vihdoinkin pääsimme San Joseen, emme olleet edes ehtineet ulos bussista, kun laiturilla odottanut taksikuskilauma syöksyi sisälle bussiin. Kukin huuteli taksia ja tarjosi ties mitä ja itse pystyin vain miettimään, eikö olisi ollut järkevämpää päästää matkustajat ensin ulos bussista, eikä tukkia heidän tietään. Meidän oli ollut tarkoitus odottaa Eleä, joka oli kokouksessa San Josessa, ja mennä hänen kyydillään Cartagoon. Selvisi kuitenkin, että auto oli hajonnut, joten joutuisimme ottamaan bussin. Jaoimme taksin San Pedroon asti erään hollantilaisen tytön kanssa, ja nousimme sieltä Cartagon bussiin. Bussimatka oli TUSKAINEN! 25 kilometrin matkaan meni tällä kertaa 2,5 tuntia. Kaiken lisäksi bussikuski vähän liioitteli ovien avausten kanssa, ja joka kerta, kun joku matkustaja panoin pysähtymisnappia, bussikuski avasi takaoven saman tien, vaikka matkaa pysähtymiseen oli vielä muutamia satoja metrejä. (ei kai se olisi muuten haitannut, mutta itse satuin istumaan juuri sen takaoven vieressä).

Kaiken kaikkiaan Bocas del Toro oli todella käymisen arvoinen. Merivesi on lämmintä, maisemat kauniita ja hintataso kohtuullinen. Tekemistä on myös yllättävän paljon, vaikka paikka onkin melko pieni. Bocasiin pääsee melko helposti Costa Rican puolelta ja saarella on jopa oma lentokenttä, minne voi lentää ainakin Panama Citystä ja San Josesta.

Nyt vielä kolme päivää San Josessa ja sitten suuntaamme kohti Losia. Alkaa olla jo hyvä aika lähteä, varsinkin kun sadekausi on todella alkanut.

Hi, my name is Rafael

Viikko sitten lauantaina suuntasimme San Joseen, koska mulla oli siellä englannin kielen koe (IELTS), mitä tarvitsemme Australian viisumia varten. Tällä hetkellä viisumin saanti näyttää kyllä vähän heikolta, mutta koska olin ehtinyt ilmoittautua kokeeseen, eikä ilmoittautumismaksua saanut takaisin, ajattelin kuitenkin käydä tekemässä kokeen. Tämän hetkisen suunnitelman mukaan matkamme lyhenee jonkin verran ja menemme kesäkuussa Lontooseen, jonne Jannen yhtiökumppani on meitä odotellut jo jonkin aikaa. Siellä on tarkoitus etsiä töitä ja tuosta kokeesta on sielläkin varmaan hyötyä.

Noh, Janne jäi Burger Kingiin tekemään töitä siksi aikaa, kun itse istuin kokeessa. Vähän ajan päästä hänen luokseen tuli tyyppi, joka näytti pahasti hakatulta ja muutenkin melko surkealta. Mies selitti taksikuskin ryöstäneen hänet (täysin mahdollista) ja että hänen pitäisi löytää Amerikan suurlähetystö, jotta hän saisi takaisin passinsa ja rahansa. Tyyppi kertoi olevansa alunperin kuubalainen, mutta omaavansa Amerikan kansalaisuuden. Janne näytti kartasta, missä Amerikan suurlähetystö on, mutta kumpikaan ei oikein tiennyt miten sinne pääsee. Tyyppi siis pyysi rahaa taksia varten, sillä oikean bussin löytyminen on melko hankalaa. Tässä vaiheessa Janne mietti, että mikäli kyseessä on huijari, hänen tarinansa on kohtuu uskottava ja hyvä. Janne siis antoi miehelle rahaa taksia varten ja sanoi miehelle, että mikäli tämä on huijari, hän on melko hyvä huijari. Mies tietenkin sanoi, että hän palauttaa Jannelle rahat heti, kun tulee takaisin lähetystöstä ja Janne antoi hänelle puhelinnumeron.

Muutaman tunnin päästä mies soitti Jannelle ja sanoi olevansa sanansa mittainen mies. He sopivat tapaamisen samaiseen Burger Kingiin. Mies ilmestyi paikalle, kertoi että lompakko oli löytynyt, mutta rahat ja luottokortit oli viety. Hän vielä näytti löytynyttä lompakkoaan ja siellä olevia henkilökortteja. Hän kertoi, että hänen ystävänsä asuu lähistöltä ja hän voisi häneltä hakea rahaa maksaakseen velkansa, mutta hän tarvitsisi taas jonkin verran rahaa taksia tai bussia varten. Kaikki tietenkin palautetaan takaisin. Noh, Janne oli antanut hänelle vielä muutaman tonnin rahaa. Tässä vaiheessa mies oli saanut suunnilleen 20 euroa. Mies lupasi taas ottaa yhteyttä palauttaakseen rahansa.

Kun Janne kertoi minulle tätä tarinaa, hän oli jo melko varma siitä, että häntä oli huijattu. Ihmettelimme kumpikin, miksi hän antoi miehelle rahaa vielä toisella kerralla. Toisaalta, jos nykymaailmassa joku oikeasti tarvitsee apua, eikä häntä auteta siksi, että häntä pidetään huijarina, on tämä maailma melko synkkä paikka. Itsellemme sattui muutamia vuosia sitten Kiinassa niin, että olimme tulleet Hong Kongin puolelta Manner-Kiinaan, eikä meillä ollut yhtään paikallista rahaa. Euroja ja dollareita kyllä löytyi, mutta jostain syystä kaikki pankit olivat kiinni kyseisenä päivänä. Emme siis päässeet hotellillemme mitenkään, sillä bussikuskit eivät suostuneet ottamaan vierasta valuuttaa vastaan. Kävimme kysymässä parista hotellista, kerjäsimme heitä vaihtamaan rahaa, mutta koska emme olleet hotellin asukkaita, eivät he suostuneet sitä tekemään. Olimme siis täysin jumissa. Lopulta näimme yhden amerikkalaisen perheen, selitimme heille tilanteemme ja pyysimme rahaa. He onneksi antoivat meille sen verran paikallista rahaa, että pääsimme hotellillemme. Tämä sattumus mielessään, Janne siis päätti auttaa pulaan joutunutta amerikkalaista miestä.

Kokeen jälkeen suuntasimme San Josen keskustaan. Olimme juomassa pirtelöitä, kun mies soitto meille. Hän kertoi tulevansa keskustaan museolle ja tapaavansa meidät siellä. Lähdimme kävelemään museolle päin ja odotimme miestä todella kauan. Tässä vaiheessa alkoi vielä sataa. Odottelimme miestä puolitoista tuntia museon edessä, kun hän vihdoin soitti ja kertoi olevansa jossain hotellissa museon vieressä. Kiersimme museon ja kysyimme kaikilta vastaantulevilta, josko joku tietäisi, mistä kyseisen hotellin löytäisi. Lopulta yksi inkkarimies osasi kertoa, että museo on suunnilleen kilometrin verran täysin päinvastaiseen suuntaa, eikä edes lähellä museota. Totesimme, että nyt saa riittää, lähdemme takaisin hotellille ja annamme koko ukon olla. Matkalla hän kuitenkin soitti ja kertoi erehtyneensä, kyseessä olikin kansallisteatteri eikä museo. Koska hotelli oli matkan varrella, päätimme poiketa siellä kuitenkin. Tässä vaiheessa olimme ihan litimärkiä (arvatkaa vaan kuinka kivaa on yrittää kuivata farkkuja ja lenkkareita täällä).

Löysimme siis vihdoin perille ja ukko ryntäsi luoksemme. Hän kehui vuolaasti, kuinka mukava ja ystävällinen aviomies minulla on ja sitten alkoi taas tulla juttua. Hän ei ollut löytänyt tätä kaveriaan, mutta hänen vanhempansa ovat luvanneet lähettää 7000 dollaria Western Unionin kautta. Hommassa on vaan se ongelma, että hänen passinsa on ryöstetty, joten josko hän voisi Jannen passilla siirtää nuo rahat. Tässä vaiheessa Janne totesi hänelle, että ahaa, tämä olikin sitten pitkä huijaus, että olitkin sitten kuitenkin koko ajan huijari. Mies tietenkin kielteli ja selitteli tilannettaan ja sanoi, että no, jos emme tähän rahansiirtoon suostu, niin hänellä asuu yksi kaveri toisella puolella Costa Ricaa ja jos annamme hänelle sen ja sen verran rahaa, niin hän voi mennä tämän kaverin luo ja hakea rahat häneltä. Tässä vaiheessa minä olin jo sen verran vihainen, että aloin itse sättiä kaveria, ja totesin, että tämä on jo kolmas kerta, kun hän pyytää meiltä rahaa ihme selityksien kera. Me olemme ihan litimärkiä, vaatteemme ja kenkämme ovat pilalla ainoastaan hänen takiaan. Kysyin vielä, että miksei hän voinut puhelimessa sanoa, ettei hänellä ole rahaa? Miksi piti nähdä tämä kaikki vaiva (no tietenkin sen takia, että hän yritti saada tämän 7000 dollaria), yhtäkkiä mies vain totesi, että okei, te ette anna hänelle bussirahaa ja sitten hän vain katosi. Jäimme Jannen kanssa kohtuu hölmistyneinä seisomaan hotellin aulaan ja mietimme, että mitähän tässä nyt oikein tapahtui.

Loppu huonosti ja kaikki huonosti. Totesimme, että huijatuksi tultiin, 20 euroa meni, vaatteet kastu, kengät kastu ja hotellille olisi vielä puolentoista kilometrin matka vesisateessa. Onneksi hotellin telkkarissa sentään näytettiin Games of Thronesia vieläpä ilman dubbauksia.

Hello Doctor!

Jannella alkoi viikko sitten pahat selkäkivut. Selkeästikään reilu kuukausi huonoilla patjoilla ja sadan kilon raahaaminen edestakaisin ei ole kovinkaan terveellistä. Mietimme jo kauhulla, mitä seuraavista kuukausista tulee, kun selkä on jo nyt niin huonossa kunnossa, että kävelykin sattuu. Otimme vakuutusyhtiöömme yhteyttä ja kysyimme heiltä vaihtoehtoja. Samalla selvisi, että Jannen matkavakuutus ei ollutkaan taaskaan sitä mitä kuvittelimme (kerran jo Pohjolasta pois vaihtanut, eikä näköjään vieläkään uskota), joten tässä tuli melkoisen kiire hankkia lääkärintodistuksia, ennenkuin matkavakuutus menee kokonaan umpeen.

Nooran ja Elemerin vuokraemäntä on lääkäri ja kysyimme häneltä, mihin meidän kannattaisi suunnata, kun tarvitsemme lääkäriä. Hän kertoi, ettei kyseisenä päivänä ole mitään mahdollisuutta päästä minnekään, mutta hän voisi ehkä auttaa seuraavana päivänä. Lähdimme kuitenkin kävelemään kaupungille ja totesimme, että jokainen yksityinen klinikka näyttää olevan kiinni. Päädyimme lopulta julkiseen sairaalaan ja kävelimme sisään. Kohta meidät ohjattiin jonkinlaiselle vastaanottotiskille ja sen kummempia kyselemättä vartija pyysi nähdä passimme. Koska päivystys on tarkoitettu ainoastaan paikallisille, näytti Noora omaa oleskelupaansa, joka ilmeisesti riitti siihen, että Janne luvattiin ottaa vastaanotolle.

Jonottelimme tunnin pääsyä vastaanotolle ja Noora lähti Jannelle mukaan tulkiksi. Vastaanotolla Noora oli selittänyt Jannen kipuja lääkärille, ja kertonut, että ongelmana on se, että kavereilla on vielä pitkä matka edessään ja paljon matkatavaraa, eikä tuolla selällä taideta paljoa kanniskella. Lääkäri sanoi kirjoittavansa dokumenttiin, että Jannen tulisi välttää rehkimistä ja raskaiden taakkojen kantamista, ja määräsi sitten Jannelle buranaa. Tätä ennen Janne oli kohteliaasti kieltäytynyt lääkärin tarjoamasta piikistiä, jotka täällä Costa Ricassa ovat yleensä todella suosittuja ja niitä tarjotaan vaivaan kuin vaivaan ja lääkäri oli todennut, että ainoastaan pikkupojat pelkäävät piikkejä.

Ongelmat alkoivat, kun Janne ja Noora pääsivät ulos vastaanotolta. Lääkäri oli kirjoittanut pitkät pätkät vastaanotosta, leimaillut dokumentteja ja tehnyt muutenkin kaikkea lupaavaa, mutta kun vastaanotolta päästiin ulos, ei vastaanottotäti ottanut kuuleviin korviinsakaan dokumentin antamista meille. Saimme kouraamme kasan lappuja, muutaman puhelinnumeron ja paketin buranaa. Missään vaiheessa meiltä ei pyydetty rahaa. Noh, vastaanottotäti kertoi kuitenkin, että lappua voisi ehkä kysellä seuraavana päivänä.

Seuraavana päivänä, eli tänään, marssimme takaisin lääkärikeskukselle ja vartija (lääkäriasemilla joka paikassa on vartijoita, jotka tuntuvat tietävän aina kaikesta kaiken ja tietävät aina minne jonkun pitää mennä) ohjasi meidät jonnekin aulaan, jossa taas odoteltiin. Kysyin parilta lääkäriltä neuvoa ja kaikki käskivät odottaa jotain seuraavaa lääkäriä. Kohta paikalle tuli joku nainen joka otti asian tunnolleen ja rupesi selvittelemään tilannetta. Kiertelin hänen perässään paikasta toiseen, mutta kukaan ei tuntunut tietävän mistään mitään. Yritin vain selittää, että tarvitsen lääkärin kirjoittaman alkuperäisen paperin vakuutusyhtiötämme varten. Tässä vaiheessa lääkäri löysi jostain koneelta Jannen tiedot. Ajankohdan, milloin Janne on tullut sisään, milloin hän on päässyt lääkärille, mikä häntä vaivaa ja mitä lääkettä hänelle on määrätty. Lääkärin alkuperäistä dokumenttia ei kuitenkaan edelleenkään löytynyt.

Meidät käskettiin taas toiseen paikaan ottamaan yhteyttä tohtori siihen ja siihen. Jonotimme luukulle lappuinemme ja tyttö lasin takana alkoi kysellä meiltä postimerkkejä. Yritin selittää, että tarvitsemme paperin heti, emmekä ehdi odottaa sitä postitse. Tyttö yritti selittää, että kyseessä ovat jotkut ihme lääkäripostimerkit, eivät oikeat postimerkit, ja meidän pitää hakea niitä jostain toisesta paikasta. Seisoimme kohtuu hölmistyneinä luukulla, ei vaan mennyt jakeluun, että mitä me niillä postimerkeillä oikein tehdään. Sitten meidät vietiin takahuoneeseen ja paikalle saatiin lääkäri, joka puhui muutaman sanan englantia. Hän selitti, että meidän tulee hakea ne postimerkit, että meille voidaan kirjoittaa lääkärintodistus. Yritin siinäkin vielä selittää, että tarvitsemme sen alkuperäisen paperin, jonka lääkäri kirjoitti, mutta palattuamme takaisin postimerkkiemme kanssa ja odotettuamme kymmenisen minuuttia saimme paperin, johon postimerkit oli niitattu ja jossa ei todellakaan ollut lääkärin alkuperäistä sepustusta.

Menin takaisin tiskille valittamaan tytölle, ettei tämä ole ollenkaan se alkuperäinen paperi vaan jonkun toisen tohtorin muistiinpanoja (sen tohtorin, joka yritti auttaa minua ensimmäisessa paikassa). Siitä puuttui myös olennainen tieto toisen tohtorin suosittelemasta hoidosta ja painavien kantamuksien välttelystä jne. Tyttö käski meidät takaisin sairaalaan keskustelemaan Jannea hoitaneen tohtorin kanssa. Palasimme siis takaisin ensiapuklinikalle, pyysin saada tavata tohtori Vargasin ja taas alkoi lasin toisella puolella hirvea palatus ja pälätys ja hartioiden nostelu jne. Taas meidät kehotettiin jonnekin toisaalle ja olo alkoi jo olla hyvin turhautunut. Kyseinen paikka ei nimittäin millään tavalla näyttänyt sairaalan paikalta ja vuoroni tultua en oikein enää edes tiennyt, mitä olisin voinut tädille tiskin toiselle puolelle sanoa. Selitin siis asian alusta asti, miten meidät joka kerta lähetetään jonnekin muualle ja ainoa asia, jonka oikeasti tarvitsemme, on lääkärin vastaanotolla kirjoittama raportti. No, tämä täti sentään osasi sanoa, että ne raportit ovat sairaalan omaisuutta, eikä niitä anneta pois, eikä niistä saa edes kopiota. Säädettyämme tämän asian kanssa pari tuntia, saimme siis kuulla, että koko yrityksemme oli jo alusta asti tuhoon tuomittu.

Noh, katsotaan asian positiivista puolta:

1. Janne sai ilmaisen konsultoinnin lääkärillä, joka olisi tarjonnut hänelle kankkuruiskeen, ja saimme myös ilmaiseksi paketin buranaa
2. Tiedämme nyt, mistä saa lääkäripostimerkkejä, joita tarvitaan lääkärintodistusta varten, josta ei kuitenkaan ole ainakaan meille mitään hyötyä
3. Tiedämme, että seuraavan kerran kannattaa mennä suoraan yksityiselle.

Costa Rica kiittää ja kuittaa

Hiljaiselo päättyy: kuulumisia Costa Ricasta

Täällä on nyt ollut jonkin verran hiljaiseloa, sillä nettiyhteys on toiminut vähintäänkin vaillinaisesti. Saa nähdä miten kuvien lataus onnistuu tähänkään postaukseen. Nyt olemme kuitenkin jo päässeet pois ötököiden keskeltä takaisin sivistyksen pariin. Viimeiset päivät Santa Cruzissa vietimme lähinnä mökissä puuhastellen omiamme, koska sukellus Costa Ricassa noiden kolmen kerran jälkeen ei tuntunut enää kovinkaan mielekkäältä ihan vaan sen takia, että näkyvyys oli niin huono, ja kaikki pimennyksissä pälyilevät hait jäisivät kuitenkin näkemättä. Päätimme jsiis ottaa viimeiset päivät Santa Cruzissa rennosti. Jannelle se tarkoitti työn tekoa, ja itse olin vakaasti päättänyt selättää tuhatsivuisen tiiliskiven. Parin päivän kuluttua hikikoppimme alkoi kuitenkin tuntua melko ahdistavalta, etenkin siksi, koska jostain syystä alueella oli useita sähkökatkoksia, ja meidän tapauksessamme sähkökatkos tarkoitti tietenkin hyvästejä vaatimattomalle tuulettimellemme, joka tähän asti oli kuitenkin onnistunut jonkin verran helpottamaan oloamme.

Päätimme siis lähteä katselemaan vähän ympäristöä. Olimme kyselleet Nooralta ja Elemeriltä, mistä löytyvät parhaat biitsit ja päätimmekin suunnata rannalle yhdeksi päiväksi. Vaikka ranta ei ollutkaan kuin 60 kilometrin päässä, kesti ajomatka sinne lähes puolitoista tuntia. Mireya oli pakannut meille mukaan korin, hedelmiä ja makuualustan ja kaupasta haimme vielä vähän kylmää juotavaa ja naposteltavaa.

Ele ja Noora olivat suositelleet meille Samara beachia tai Carrillo beachia. Matka kesti tosiaan lähes puolitoista tuntia. Saavuimme ensiksi Samaralle, joka oli täynnä turistiliikkeitä, matkamuistomyymälöitä ja niin edelleen. Ajelimme viisi kilometriä eteenpäin ja saavuimme Carrillolle, joka oli lähestulkoon tyhjä. Valkoiset hiekkarannat, palmuja jne. ja ainoastaan pari muuta ihmistä meidän lisäksemme. Jäimme siis viettämään rantapäiväämme sinne.

Janne lähti kuvailemaan rannalle ja itse jäin tekemään selvää tiiliskivestäni. Myöhemmin lähdimme vielä rannalle kävelylle, valokuvailimme rapuja, keräilimme simpukoita ja uimme. En ole kyllä ikinä uinut niin lämpimissä vesissä kuin täällä. Edes Thaimaassa vesi ei ollut näin lämmintä. Kaiken kruunasi vielä rannalle yhtäkkiä ilmestyneet kolme irtohevosta, jotka juoksentelivat ympäri rantaa. Tälläkin kertaa valokuvaaja oli valitettavasti vähän myöhässä…

Koska Santa Cruzissa alkoi aika käydä lopulta vähän pitkäksi, päätimme aikaistaa lähtöämme parilla päivällä ja ajella takaisin Cartagoon tulivuori Arenalin kautta. Costa Ricassa on yhteensä 12 tulivuorta, joista Arenal on aiemmin ollut aktiivisin ja on ulkonäöltään eniten tulivuoren näköinen. Viime vuosina Arenalilla ei ole ollut pahemmin toimintaa, mutta joskus 60-luvulla Arenalin purkaus oli aiheuttanut kuolinuhrejakin. Pari turistibussia oli jäänyt laavan alle, mutta paikallisia ei ilmeisesti hirveästi vahingoittunut.

Matka Santa Cruzista Arenalille kesti nelisen tuntia, sillä tiet olivat melko mutkaisia. Maisemat olivat kuitenkin melko hienot. Matkalla huomasi selkeästi, missä kohdin oli hyvät maisemat, sillä paikalle oli saman tien pystytetty ties minkälaista myyntikojua.

Saavuimme Fortunaan, josta olimme varanneet hotellimme, suunnilleen puoli kahden aikoihin. Tarkoituksenamme oli osallistua jonkinlaiselle retkelle. Itseäni kiinnostivat lähinnä ratsastus ja canopy, joka on jonkinlaista riippuliukua vaijereita pitkin viidakon keskellä. Koska olimme sen verran myöhään paikalla, emme enää saaneet yhden päivän comboa, jolloin hinta olisi ehkä ollut edullisempi, joten päädyimme ottamaan ainostaan yhden retken, joka kustansi 45 dollaria/naama ja ottaa ensimmäisen illan rennosti.

Hotellimme respa suositteli menemään Baldin kylpylään, joten päätimme lähteä sinne. Sisäänpääsy ja illallinen kustansivat yhteensä 35 dollaria, ja tarjolla oli monenlaista uima-allasta, eri lämpöisiä vesiä, kauniita maisemia jne.  Tällä retkellä ei ole vielä tähän asti tullut vastaan sellaista kokemusta, jota olisi täysin pitänyt hintansa arvoisena, mutta tämä reissu oli todellakin sellainen. Ainoa miinuspuoli oli säilytyslokeron lukosta velotettava käsittämätön hinta, mutta muuten kylpylä oli todellakin hintansa väärti. Ruoka ei kuitenkaan ollut mitään erikoista, mutta 10 dollarin hinta buffetista oli kuitenkin ihan ok.

Seuraavana aamuna jouduimme taas heräämään aikaisin, jotta ehtisimme ajoissa varaamallemme retkelle. Uskokaa tai älkää, mutta sain houkuteltua Jannen ratsastusretkelle ilman sen kummempia uhkailuja ja houkutteluja. Tässä vielä kuva todisteena.

Ratsastusretki oli todella upea. Ratsastimme tulivuoren juurella vaihtelevissa maastoissa ja puolivälissä menimme näköalapaikalle ihailemaan tulivuorta. Onnistuimme näkemään jopa tukaaneja, vaikka valokuvaan pääsivätkin vain lintujen takamukset. Kolmen tunnin retki kustansi 45 dollaria mieheen ja oli todellakin rahansa arvoinen. Vierailu Arenalissa oli todellakin tähänastisen reissun kohokohta.

Lähdimme ajelemaan Arenalista kohti Cartagoa vähän ennen puolta päivää. Olimme antaneet Googlemapsin valita reittimme tällä kertaa, mutta parin tunnin kuluttua jouduimme toteamana, että metsään mentiin. Jossain vaiheessa huomasimme, ettemme ole kartalla lainkaan, tie kapenee koko ajan ja nousee koko ajan ylemmäs vuoristoon. Olimme arvioineet matkan kestävän kolmisen tuntia, mutta kun kolmannen tunnin kohdalla jumituimme pitkään autoletkaan, jouduimme muuttamaan arviotamme. Seisoimme paikallamme yli tunnin ja jossain vaiheessa lähdin katsomaan, mikä oikein oli hätänä. Noin viidensadan metrin päässä vuoren rinteessä oli melko tiukka kurvi, johon kaksi rekkaa oli jumittunut yrittäessään ohittaa toisensa. Odottelimme tosiaan tunnin verran, ennen kuin tilanne selvisi ja liikenne alkoi taas rullata. Onneksi ei kuitenkaan ollut kiire.

Lähestyessämme San Josea navigointi petti meidät jälleen. Tällä kertaa navigoimme sekä Nokian että Googlemapsin avulla, mutta suunnistusta haittasi se, että kumpikin vehje osoitti eri reittiä. Jannella oli sen verran huonot kokemukset Nokian kartasta, joten turvasimme Googleen, joka kuitenkin ajatti meidät läpi San Josen todella ruuhkaisen keskustan. Cartagoon päästyämme tilanne ei ollut kovin paljoa parempi. Täällä osoitteet ovat melko tuntematon käsite, ja yritimme löytää perille Nooran uudelle asunnolle ”jokunen kortteli eteenpäin ja sitten vasempaan ja ehkä parin korttelin päästä oikeaan ” jne ohjeiden avulla. Kaiken lisäksi liittymämme, joka on kaikin puolin ollut todella huono valinta, päätti, ettei se halua toimia juuri tällä hetkellä. Noin kymmenen puhelun jälkeen onnistuimme kuitenkin ajamaan oikeaan paikkaan.