Meduusan isku

Eilen saimme puhelun sukelluskeskukselta, että olisi mahdollista lähteä sukeltamaan Bat Islandille, jonka pitäisi olla yksi Costa Rican kuuluisimpia sukelluskohteita. Päätettyämme lähteä kyseiseen kohteeseen, joka on tunnettu nimenomaan härkähaistaan, tiikerihaistaan ja muista hailahjeistaan, aloin psyykata itseäni etsimällä youtubesta haionnettomuusvideoita ja muuta mukavaa. Itsehän en ole vielä nähnyt kunnollisia haita - ainoastaan leopardihaita, jotka ovat lähinnä planktoninsyöjiä, ja sukellus Bat Islandilta kuulosti hyvin potentiaaliselta viimeiseltä sukellukselta. Mietin jo mahdollisia worst case scenarioita sukelluksen varalta, ja miten syötän haille joko räpyläni, ilmapulloni tai vaikka kamerani, jos niikseen tulee.

Olisi kuitenkin pitänyt arvata, että koska on kyse minusta, emme tule näkemään haita lainkaan. Ja niinhän siinä kävi. Sen sijaan sukellusta ei voinut kutsua tapahtumaköyhäksi. Meidän oli tarkoitus hypätä mereen liivi tyhjänä, jotta emme säikyttelisi haita pois. Eihän siitä tietty tullut mitään, vaan ponnahdin takaisin pinnalle kuin korkki. Yritin samalla elehtiä Jannelle, että hänen maski on lähdössä irti, mutta Janne ei oikein ymmärtänyt signaalejani, vaan yritti vain repiä minua alaspäin. Kun vihdoin pääsimme pohjaan olimme imaisseet kumpikin iloisesti ilmaa ja varmasti säikyttäneet jokaisen hain sadan metrin säteeltä karkuun.

Ensimmäisen sukelluksen lopussa, kun lähdimme tekemään turvastoppia, huomasimme, että ympärillämme alkoi näkyä aina vain enemmän meduusoja. Kohta alkoi tuntua polttelua käsissä ja huomasin kauhukseni yhden meduusan takertuneen snorkkeliini, josta sen rihmat osuivat huuliini ja korviini ja ties minne. Jäi sillä kertaa turvastopit tekemättä ja päätimme, että dekompressiotaudinkin uhalla menemme pinnalle nyt eikä kolmen minuutin päästä. Oli melko tuskallista odottaa laivan saapumista luoksemme, kun meduusat piirittivät meitä joka puolelta. Kun pääsimme ylös laivaan, huomasimme, että meri oli aivan täynnä meduusoja.

Toinen sukellus meni jo vähän paremmin, mutta näkyvyys oli niin huono, että meinasin hukata Jannen jo heti alas laskeutumisen aikana. Onneksi sukeltajat päästelevät kuplia, niin pystyin niiden avulla seuraamaan muita. Tälläkään kerralla kaikki ei mennyt ihan niinkuin Stromsössä. Normaalisti toisen sukelluksen pitäisi olla vähän matalampi, mutta eikä mitä. Sukelsimme yli 25 metrissä, niin että dekot vaan paukkuivat. Tälläkään kertaa ei haita näkynyt, mutta ei onneksi myöskään meduusoja. Sen sijaan ympärillämme uiskenteli niin paljon tonnikaloja, että ne peittivät täysin muun näkyvyyden. Kohta huomasimme, että ryhmässämme oli yksi ylimääräinen henkilö, kolme henkilöä oli kadoksissa ja niin edespäin. Kun lähdimme tekemään safety stopia kadotimme toisemme iloisesti, kun tonnikalat innostuivat taas uimaan rinkiä ympärillämme. Viisi sekuntia ja huomasin olevani yksin, eikä ketään näkynyt. Jonkin aikaa seurasin muun ryhmämme puhaltamia kuplia, mutta kohta nekin katosivat. Onneksi olimme tässä vaiheessa jo tekemässä turvapysähdystä, joten kituutin kolmeninuuttiseni ypöyksin, vakuuttelin itselleni, ettei täällä todellakaan ole haita, ja yritin puhallella keuhkojani tyhjiksi, sillä uhkasin koko ajan nousta pintaan ennen aikojani.

Matkasta selvittiin kuitenkin ehjin nahoin. Seuraavana pintaan tuli oppaamme, joka totesi, ettei tainnut olla ihan oppikirjasukellus, sillä hän oli hukannut oman kaverinsa. Jannekin onneksi löysi tiensä pintaan etsittyään minua jostain 12 metrin syvyydestä, mutta todettuaan viisaasti, että eiköhän se emäntä ole luikkinut pintaan, sen sijaan että olisi jäänyt yksin ihmettelmään pinnan alle.
Eli loppu hyvin kaikki hyvin, vaikka haita ei nähtykään. Nähtiin sentään kilppari, isoja mureenoita ja pinnalla nähtiin vielä delfiinejäkin. Eli ei nyt ihan turha reissu.


Muuten täällä on kaikki ok. Olen päässyt harjoittamaan kunnolla espanjaani, joka luonnistuu yllättävänkin hyvin. Ollaan hyvissä kirjoissa Elen äidin kanssa, joka oli ehtinyt ajatelle meistä ja vierailustamme kaikkein pahinta. Costa Ricassa emme varmaankaan sukella enää tämän jälkeen, sillä turha maksaa huonosta näkyvyydestä. Ja ottaen huomioon sen, että mukanamme olleet nikotiinisaksalaiset ovat nähneet haita joka kerta, kun me emme ole olleet mukana, olen varmasti jonkinlainen haiantimagneetti, jota hait karttavat kuin ruttoa. Nyt siis tiedossa viisi päivää rentoutumista töiden parissa ja ehkä mennään myös rannalle joku päivä.


Buenas noches!

PS. Virallinen valmistumispäiväni on tänään. Eli olen nyt vihdoinkin virallisesti KTM + FM!

Sukellusta ja nikotiininnälkäisiä saksalaisia

Kello herätti aamulla puoli kuudelta, sillä puoli kahdeksalta meidän piti olla sukelluskeskuksella. Paistoin meille aamupalaksi kananmunat ja paahtoleivät, jotka otimme mukaamme autoon. Ajomatka kesti jälleen kerran vajaan tunnin, onneksi liikennettä ei ollut paljoa. Olimme ajoissa sukelluskeskuksella ja söimme leipämme siellä. Kohta paikalle alkoi tulla muitakin sukeltajia, jotka olivat lähdössä matkaan. Viimeisenä paikalle saapui saksalainen pariskunta, joka siinä vartin odotusajassa ehti polttaa kumpikin ainakin kolme tupakkaa.

Kävelimme kohti rantaa, missä vene otti meidät  kyytiinsä ja vei alukselle. Aluksella huomasimme, ettemme olleet pakanneet sukelluskamojemme mukaan adaptereita, jotta regulaattorimme sopisivat paikallisiin pulloihin. Onneksi opas oli ottanut mukaan kaksi vararegua, jotta pääsimme sukeltamaan. Jatkoin myös nikotiinipariskunnan tarkastelua. Päästyämme laivaan he olivat ehtineet sytyttää ensimmäiset sätkänsä ja sen loputtua he siirtyivät imemään sähkötupakkaa. Arvuuttelimme Jannen kanssa, kauanko he tuolla tupakointimäärällä mahtavat olla veden alla, sillä tupakointi ja sukellus eivät ole ihan paras yhdistelmä.

Onneksi keli oli tällä kertaa loistava, en olisi hirveästi nauttinut sellaisesta aallokosta, joka Key Largossa oli, mutta olin kuitenkin varulta ottanut pahoinvointipillerit. Pinnan päällä meressä näytti kyllä olevan aikamoinen meininki. Matkalla sukelluskohteellemme ehdimme nähdä useamman kilpikonnan ja vaikka kuinka monta eagle rayta (kotkarausku?) , jotka tekivät voltteja veden pinnalla. Oppaan mukaan ne hyppivät pinnalle kahdesta syystä: puhdistavat ihoaan tai nahkaansa liiasta planktonista, tai yrittävät tehdä vaikutuksen naisiin. Kenellä on suurin pärskähdys, se saa naisen.

Costa Rica ei googletuksen mukaan ole mitenkään hirveän hyvä sukelluskohde. Nähtävää olisi paljon, mutta näkyvyys on melko huono. Näin oli myös tällä kertaa. Veden alla kaikki oli vihertävän ruskeaa ja näkyvyys oli viiden metrin luokkaa. Kadotimmekin ryhmämme noin kymmenen minuutin sukelluksen jälkeen. Näimme kuitenkin muutamia rauskuja, yhden tosi isonkin, merikäärmeen ja sen sellaista. Toinen sukellus oli näkyvyydeltään vieläkin huonompi, mutta nähtiin sentään pari hummeria. Tällä kertaa tuntui siltä, että veden päällä oli enemmän nähtävää, mutta oli silti kiva käydä sukeltamassa. Veden alla on kuitenkin aina niin rentoutunut olo.

Päästyämme takaisin laivaan homma jatkui niin kuin tähänkin asti, saksalaiset polttivat joko sätkiään tai imivät sähkötupakoitansa, Janne heitti läppää ihmisten kanssa ja niin edelleen. Meidän oli alun perin tarkoitus lähteä saksalaisen pariskunnan kanssa sukeltamaan lepakkosaarille, mutta laivan kokonaisvuokra kyseiselle reissulle olisi 600 dollaria. Neljään pekkaan se on vielä melko paljon. Kuulostelemme siis, josko reissulle tulisi muitakin lähtijöitä.  Sovimme seuraavaksi sukelluspäiväksi sunnuntain, sillä näkyvyys on kuulemma parantunut joka päivä jonkin verran. Ehkä se olisi sunnuntaina jo vähän parempi.

Paluumatkalla kävimme syömässä quesadilloja, joista on tulossa lempiruokaani tällä reissulla. Ajelimme kotiin myös kaupan kautta, sillä mökissä tarvitaan yhtä sun toista. Mireya oli tälläkin kertaa leikannut meille vesimelonia ja kaukosäätimeen oli hankittu uudet patterit. Hän kehotti myös hakemaan jäitä ja käyttämään jääkaappia. Mennessäni hakemaan jäitä Mireya tuli kuitenkin itse ne annostelemaan. Ota siitä nyt sitten selvää, että saako niitä hakea itse vai ei. Soitimme varmuuden vuoksi myös Nooralle ja kysyimme, onko nyt sitten ihan oikeasti ok hakea jäitä ja käyttää jääkaappia, sillä sehän tarkoittaisi sitä, että meidän pitäisi häiritä heidän rauhaansa.

Illalla teimme jonkin verran hommia ja katsoimme toisen vuokraleffoista. Tällä kertaa murkeloita näkyi vieläkin vähemmän kuin eilisiltana ja nekin vähäiset pääsivät saman tien hengestään. Ehkä ne kohta oppivat. Toinen vaihtoehto on, että ne päättävät tehdä vastahyökkäyksen… Illalla teimme taas sänkytarkastuksen. Nyt löytyi vain pari mustaa pikkuriikkistä purevaa elukkaa (kyllä, ne olivat purevia, sillä Janne joutui niiden hampaisiin). Ensimmäiset pari tuntia uskalsin jopa nukkua olkapäät paljaina.

Sukelluskeskusmetsästys

Ensimmäinen yö Santa Cruzissa meni pelon vallitessa ja hikoillessa. Ainakin aamuyöhön asti. Olin kietoutunut tiukasti lakanaani ihan vaan siltä varalta, ettei ötököille jäisi paljasta pintaa jyrsittäväksi. Aamuyöllä olikin jo melkein kylmä, sillä eristeitähän täällä ei tietenkään ole, eikä edes varsinaisia ikkunoita, vaan ainoastaan moskiittoverkot ikkunoiden edessä. Koska itse olin nukkunut melko huonosti, nukuin melkein yhteentoista saakka. Sen jälkeen lähdimme ajelemaan kohti Santa Cruzin keskustaa ja etsimään jotain paikkaa, josta saisi syötävää. Tämän päivän tarkoituksena oli käydä parissa rantakaupungissa ja etsiä sieltä sukelluskeskus. Ensimmäinen kohteemme oli Tamarindo, joka oli 35 kilometrin päässä Santa Cruzista. Tie oli muuten ihan hyvä, mutta 18 kilometriä ennen asfaltti vaihtui soratieksi ja nopeutemme vaihtui  köröttelyksi 40km/h. Kaiken kaikkiaan Tamarindo oli melko vilkas turistikaupunki, jossa joka toinen liike tuntui olevan surffausliike. Sukelluskeskusta emme sen sijaan löytäneet. Näimme kuitenkin turisti-infon ja päätimme lähteä kysymään apua sieltä.

Kävelimme turisti-infoon ja ukko lykkäsi heti saman tien jonkun lappusen käteen. Sanoimme olevamme kiinnostuneita sukelluksesta, mutta kuultuaan, ettemme ottaisi sukellusta hänen kauttaan, palvelu loppui siihen. Hän sai kuitenkin sanottua, missä yksi sukelluskeskus sijaitsee. Kävelimme sukelluskeskukselle vain todetaksemme, että se oli kiinni. Tämän jälkeen istahdimme portailla ja alkoi armoton googletus ja soittelu. Kävi ilmi, ettei Tamarindossa edes ole varsinaisia sukelluskeskuksia, vaan kyseessä on vain alihankkijoita tms jonnekin muihin paikkoihin. Janne sitten päätyi vaan soittelemaan eri keskuksiin ja kyselemään tarjouksia. Paras tarjous löytyi Flamingo Beachilla sijaitsevasta keskuksesta, mutta muuten palvelu oli melko outoa. ”Ei teidän tarvi tänne paikan päälle tulla, sovitaan vaan päivä niin tulette suoraan rantaan”. Päätimme kuitenkin ajella paikan päälle, sillä halusimme nähdä, kauanko kestää ajelu takaisin Santa Cruziin. Flamingossa huomasimme, että kyseinen sukelluskeskus oli kiinni, mutta Googlemapsista löytyi pari muuta. Lähdimme ajelemaan niitä kohti ja matkalla sinne näimme mainoksen, missä yksi sukelluskeskus tarjosi sukelluksia kohtuu halvalla. Ajoimme paikan päälle ja tällä kertaa joku oli jopa paikalla. Päätimme varata sukellukset heiltä, sillä toisen firman suurpiirteinen tyyli ei oikein vakuuttanut.

Paluumatka Santa Cruziin kesti suunnilleen tunnin. Kävimme vielä kaupassa hakemassa vähän ruokatarvikkeita aamua varten. Halusimme myös löytää videovuokraamon ja kysyinkin parilta tyypiltä loistavalla espanjallani, josko kaupungissa olisi sellainen. Sanatulvasta ymmärsin jopa, että kirkon kohdalla tulisi tehdä jotain, varmaan kääntyä jonnekin, mutta ei ainakaan oikealla, koska kukaan ei maininnut sitä sanaa. Lopulta videovuokraamo löytyikin. Täällä videovuokraamot ovat vähän eli kaliiberia kuin Suomessa. Pääasiallisesti vuokrataan piraatteja, mutta hinnatkin ovat todella halvat. Nyt vuokrasimme kaksi leffaa ja vuokrahinta viikolle oli about 1,5e. Jostain syystä leffat vuokrataan tosiaan viikoksi eikä päiväksi.

Yritimme myös etsiä sopivanlaista sekatavarakauppaa, josta olisi mahdollista saada adapteri. Meillä on tähän asti ollut käytössä yksi adapteri, mutta tuntuu, että koko ajan pitäisi olla vähintään neljä vempelettä latingissa. Adapteria ostaessani espanjani ei taipunut ihan yhtä sujuvaksi kuin videovuokraamoa etsiessämme, mutta jonkun aikaa selitettyäni ja piirrettyäni paperille myyjätyttö vihdoinkin tajusi mitä halusin ja löysi minulle adapterin. Onnen huumassani tajusin kuitenkin ostaa vain yhden, joten ongelmamme ei ratkennut aivan kokonaan, vaikka tilanne vähän helpottuikin.

Saavuttuamme mökille huomasimme, ettei kaukosäätimemme toimi. Onneksi meillä oli avain portin pikkuporttiin, joten pääsin sentään pihan puolelle. Kävelin takaovelle, mistä olimme edellisenä iltana saaneet jäät ja koputin siihen. Erican pikkupoika Daniel, joka on päivät hoidossa mummin luona tuli ovelle kyttäämään ja ainakin hän ymmärsi, että haluan puhua mummin kanssa. Kun Mireya selvisi paikalle selitin hänelle anteeksipyydellen ongelmamme ja sitten alkoi taas papatus, josta ei tahtonut saada selvää. Hän  pyysi minut sisälle ja vasta kolmannella pyytämällä uskalsin oikeasti mennä sisälle (Noora oli varoittanut tosiaan, että Mireya on melko tarkka, eikä sisään ole menemistä ilman lupaa, en vain kahdella ekalla kerralla tajunnut, että hän pyysi minua sisälle) Noora oli myös opettanut, että ensimmäisellä kerralla täällä on tapana sanoa ”luvallasi tulen sisään” ja tämän sanoin myös Mireyalle ihan vaan varmuuden vuoksi. Hän naurahteli ilmeisen tyytyväisenä, joten ainakin vielä tähän asti ollaan hyvissä kirjoissa. Hän näytti minulle napin, mistä portin saa auki, hän oli myös raivannut meille jääkaapista yhden hyllyn käyttöön ja leikannut meille vesimeloonia ja sitten hän vielä selitti, miten pääsen sisään lukitusta ovesta ja missä on lukko ja missä on avain silloin, kun lukko on kiinni. Ja kaiken tämän jopa ymmärsin. Jee jee…

Kävellessäni mökille keräsin vielä henkisesti voimia tulevan illan koitoksia varten. Onneksi mökissä ei ollut elukan elukkaa (ainakaan näkyvää) siinä vaiheessa, kun menimme sisään. Illan mittaan paikalle alkoi kulkeutua muutamia muurahaisia, mutta ne pääsivät iloisesti hengestään. Pidin myös ulko-oven visusti kiinni, ettei kukaan vaan tulisi sisään. Täällä on kuitenkin ilmeisesti joku, joka pitää meitä pilkkanaan, sillä oltuamme mökissä jo muutaman tunnin ja tapettuamme muutaman muurahaisen huomasimme yhtäkkiä, että keskellä lattiaa sängyn vieressä oli käpy!? Ei mitään hajua, mistä se oli siihen kulkeutunut. Scary…Illalla, ennen kuin menimme nukkumaan, kävimme vielä sängyn läpi, ettei sieltä löytyisi ikäviä ylläreitä. Noora oli sanonut, että kannattaa varmistaa, ettei peiton alta löydy skorppareita. No, niitä ei löytynyt, mutta Jannen tyynyn alta löytyi kuollut heinäsirkka WTF! Meillä on myös kaiken varalta taskulamppu käytössä, sillä täällä on tosi pimeää. Janne sammutti kattovalot sytytti taskulampun ja yhtäkkiä Jannen kimpussa oli kymmeniä lentäviä öttiäisiä. Tiedättehän, kun aina elokuvissa joku menee lepakkoluolaan ja sitten lepakot alkavat lentää ja tyyppi heiluttaa käsiään ja yrittää saada niitä kimpustaan? No, täällä oli sama tilanne pikku öttiäisten kanssa. Sytytimme kattolampun ja ne alkoivat parveilla sen ympärillä. Ajattelimme, että on ehkä turvallista antaa taskulampun olla. Kaiken huipuksi kattolamppu välähtelee omia aikojaan, vaikka se on sammutettu. Ehkä siellä kasvaa jotain fosforoituja mutanttikärpäsiä, jotka saavat sen välkkymään… Ajattelin olla tänä yönä rohkea ja nukkua olkapäät paljaana, mutta rohkeus kesti vain kaksi minuuttia. Ehkä sitten huomenna…

Tähdet viidakossa

Blogin puolella on nyt ollut muutama päivä hiljaiseloa, mikä johtuu siitä, että netin käyttö täällä viidakon keskellä on melko vaikeaa. Yhteys pelaa tosi huonosti ja koska ainoastaan kaksi konetta voi käyttää nettiä samaan aikaan niin, että toinen kone on liitetty Ipadiin kaapelilla, en minä pysty käyttämään nettiä kovin usein.

Mutta asiaan, saavuimme tänne Santa Cruziin tiistai-iltana. Aamupäivällä kävimme San Josen naapurikaupungissa Ciudad Colonissa moikkaamassa saksalaista ystäväämme, joka opiskelee siellä yliopistossa. Kävelimme ympäri kampusaluetta ja puistoa ja lähdimme sitten alas kaupunkiin pizzalle. Syötyämme pizzamme yritimme taas saada navigaattoriamme toimimaan, jotta pääsisimme lähtemään kohti Santa Cruzia. Jo ensimmäisessä risteyksessä navigaattori petti meidät, ja ohjasi meidät takaisin kohti San Joseta. Eikö navigaattoriin oikeasti voida ladata muuta tekstiä kuin ”tee U-käännös keskellä moottoritietä” miten olisi vaikka ”aja seuraavasta liittymästä ulos ja yritä löytää takaisin moottiritielle”. Päästyämme takaisin oikeaan suuntaan yritti navi ohjata meitä tielle, jota ei ollut olemassa ja kymmenen kilometrin päästä päätimme luovuttaa koko navigaattorin käytön ja suunnistaa tienumeroiden mukaan. Ongelmana navigaattorissa oli, että vaikka olimme ladanneet uusimmat kartat kännykkään, taisivat kartat olla vähintään kolme vuotta vanhat, sillä ne eivät tunnistaneet kaksi vuotta sitten rakennettua moottoritietä.

Suunnistimme sitten perille Googlemapsin ja Elemerin ohjeiden mukaan. Viimeiset sata metriä olivat taas hankalat, koska emme osanneet paikantaa oikeaa porttia ja portin kaukosäädin ei toiminut, joten emme myöskään sen avulla osanneet paikantaa oikeaa ovea. Tarkoituksenamme on siis majoittua Elemerin vanhempien tilalla, joka koostuu kolmesta talosta: Elemerin vanhemmat asuvat yhdessä, Elemerin sisko yhdessä ja yksi on tarkoitettu vieraskäyttöön. Saimme siis käyttöömme sen. Kaiken kaikkiaan meitä vähän jännitti ylipäätään tulla tänne, sillä Elemerin äiti on kuuleman mukaan osoittautunut aikamoiseksi pirttihirmuksi, joka on hyvin tarkka omaisuudestaan ja tavaroistaan.  Koska mökissä ei ole keittomahdollisuutta tai edes jääkaappia, olemme ainakin jossain määrin Elemerin äidin ystävällisyyden varassa. Onneksi Elemerin sisko toi meille sähkökattilan ja pari lautasta , niin voimme ainakin paistaa kananmunia ja syödä jotain lämpimässä säilyvää.

Saimme avaimet mökkiimme ja Elemerin äiti antoi meille laatikollisen jäitä. Vaihdoimme kuistilla vielä muutaman sanan avaimista ja muusta sellaisesta ja yritin selvittää puutteellisella espanjankielen taidollani jotain asiaa. Tiedättehän sen tunteen,  kun yritätte vieraalla kielellä selvittää jotain ja luulette tietävänne, mitä sanotte, mutta jälkeenpäin muistellessanne tilannetta, tajuatte sanoneenne jotain aivan väärin? Sama tunne oli joskus lukioaikoina, kun Vuokatissa järjestettiin nuorten talviolympialaiset. Olin askarrellut kortin, johon keräilin urheilijoiden nimmareita ja kerran juoksin kahden saksalaisen pojan luokse ja pyysin saksaksi heidän ALLEVIIVAUSTAAN  korttiini. Pojat olivat vähän äimänä, mutta tajusivat kuitenkin tarkoitukseni, itseäni vaan nolotti kohtuu paljon jälkeenpäin, kun muistelin tilannetta. Tällä kertaa oli vähän sama fiilis, kun kerroin moneenkin otteeseen Mireyalle ja Ericalle, että espanjan kielen taitoni on PIENI, sen sijaan että osaan vain vähän espanjaa. No… pequeno vai poco… Itseä vaan harmittaa tollaiset tilanteet jälkeenpäin.

Mutta tosiaan, selvisimme siis perille ja saimme mökkimme, joka ei ollut ihan täysin sitä, mitä olimme ehkä odottaneet. Toisaalta, en tiedä mitä odotimme, mutta ehkä edes jonkinlaisia keittomahdollisuuksia. Mutta edes puutteellinen keittiö ei asettanut meille suurinta haastetta, vaan mökin muut asukkaat. Kaikki, jotka tuntevat minut vähän paremmin, tietävät, että inhoan kaikkea elävää, jolla on yli neljä jalkaa. Ihan vaan siitä syystä, että mikä tahansa se onkin, se on ruma ja puree varmasti kipeästi ja syö minut yön pimeinä tunteina. Kämpän lattia vilisi kaksisenttisiä muurahaisia, ulko-oven verkko-ovessa roikkui julmaakin julmemman näköisiä öttiäisiä ja vessan takaseinässä isot lentomuurahaiset odottivat sopivaa hetkeä käydä kimppuuni, kun pahaa aavistamatta istahtaisin pöntölle.  Käytinkin illan neuroottiseen muurahaisten metsästykseen ja nukkumaan mentyämme kuuntelin paniikissa kaikkia mökistä kantautuvia ääniä. Tilannetta ei parantanut se, että vähän aikaa maattuani joku iso ja suriseva törmäsi suoraan olkapäähäni ja kiljuin tietenkin paniikissa, niin että Jannekin heräsi.  Ajattelin tuskissani, että meidän pitää oikeasti olla tällä mökillä kaksi viikkoa!?! Kaiken lisäksi täällä on aivan turkasen kuuma, mutta siitä ei valiteta. Mieluummin kuuma kuin kylmä.

Tässä muutama kuva mökistä. Olemme jo ehtineet asettua asumaan, mutta älkää välittäkö rekvisiitoista

 

Niin ja vielä sen verran, että saimme tosiaan Mireyalta laatikollisen jäitä. Emme oikein tienneet, mitä jäillä pitäisi tehdä, joten laitoimme muutaman lasiimme ja joimme ne veden kanssa. Muutaman minuutin päästä Janne kysyi, että olikohan noita jäitä tarkoitus juoda, sillä hänellä on vähän vatsa kipeä. Itse olin huomannut aivan saman ja muistelin, mitä Elemer oli juuri pari päivää sitten sanonut ”Älkää koskaan ottako jäitä juomiinne, edes hän paikallisena ei tee sitä” Ja siinä me olimme sitten lastanneet kymmenisen jäätä vesilasiimme. Itselläni maha lähti iloisesti käyntiin, mutta Janne taisi selvitä pelkällä vatsan väännöllä. Seuraavana päivänä kysyimme Nooralta, mitä niillä jäillä oikeastaan on tarkoitus tehdä ja  kai niitä kuitenkin olisi pitänyt juomiin laittaa. Täällä kun on niin kuuma. Ehkä vatsa vaan vaatii vähän totuttelua. Paikalliset bakteerit jne.

Videoita

Janne on taas väsäilly videoita iltojen iloksi...

Lauantaina 17.3. lisätty muutama valokuva jotka otettiin toissapäivänä Los Santosissa:

Lomatunnelmissa

Keskiviikkona lähdimme siis ajelemaan vuoristoon Elemerin veljen mökille. Tarkoituksena oli viettää siellä pari päivää ja sen jälkeen ajella Tyynenmeren rannalle. Vladimirin mökki oli oikein kodikas ja tuli ihan suomalaiset kesämökit mieleen.

Ilma vuoristossa on melko viileä ja siellä tuulee melkein koko ajan. Illalla vuoristoon piti ajella kieli keskellä suuta, sillä tiet ovat kapeita, turvalaitoja ei ole ja tiet ovat paikoin myös sortuneet. Kaiken lisäksi vuorilla nousee illalla melko sankka sumu, minkä vuoksi jouduimme etenemään lähes matelemalla. Muutenkin täällä ajellaan tosi hitaasti, sillä tiet ovat kehnot ja liikennettä on paljon.

Noora oli varoitellut meitä, että vuoristossa on melko kylmä, mutta vietettyämme muutaman päivän San Josessa, jossa oli tuulista, mutta kuitenkin lämmintä, emme oikein osanneet varautua oikealla tavalla. Täällä taloissa ei tietenkään ole lämmitystä ja eristeitä ei seinissä ole. Onneksi Vladimirilla oli kämpässään riittävästi vilttejä, vaikka muuten talo oli aikamoinen poikamiesboksi. Sisustukseltaan asunto oli todella loistava ja Vladimir oli teettänyt sinne kalusteet puusta. Kämpässä oli kuitenkin ainoastaan yksi tyyny, yhdet lakanat ja vain muutamia lautasia.

Aamulla, kun heräsimme, lämpötila oli huikeat 10 astetta. Yön olimme nukkuneet päällysvaatteet päällä ja kahden viltin alla. Ulkona tilanne ei ollut sen parempi ja kun lähdimme kävelylle, pukeuduin varulta ihan kunnolla farkkuihin, välihousuihin ja kolmeen pitkähihaiseen. Ehkä liioittelua, sillä edes Suomessa en käyttänyt välihousuja koko talvena. Huomattiinkin pian, että kävellessä oikeasti tulee kohtuu lämmin, vaikka muuten ilma olisikin vähän viileää. Janne innostui ottamaan myös muutamia "pimenevä ilta" kuvia

Täälläpäin ei ole samanlaista jokamiehen oikeus -järjestelmää kuin Suomessa, eli kukin huolehtii omista oikeuksistaan eikä kenelläkään muulla ole omille maille asemaa. Yritimme löytää jotain reittiä vuorenrinteille, mutta alueet oli ympyröity niin hyvin piikkilangoilla, että viesti oli kohtuu selvä: pysykää poissa. Kävelimme jonkin aikaa tienviertä, kun löysimme kohdan, missä piikkiaita loppui jossain kohti rinnettä ja päätimme olla turisteja ja mennä ohi. Pääsimme kuin pääsimmekin vähän korkeammalle rinteeseen ottamaan valokuvia, keksimään kauhujuttuja hyökkäävistä lehmistä ja voivottelemaan vaatetustamme, joka oli vähän ylimitoitettu lämpenemään päivään.

Vuorilla vietimme pari rentoa päivää ja pari vähän vähemmän rentoa yötä. Improvisoidut tyynyt eivät toisena yönä enää jaksaneet naurattaa ja jopa tämä aamu-uninen rupesi jossain vaiheessa miettimään, josko sitä kohta voisi herätä. Perjantaiaamuna lähdettiinkin kohtuu aikaisin ajelemaan kohti Tyynenmeren rannikkoa. Matkalla pysähdyimme syömään aamiaista ja näin ekaa kertaa elämässäni kolibreja! Valitettavasti kuvat eivät ikkunan takaa otettuina olleet kovin hyviä, joten jätän jakamatta ne. Muutaman valokuvauspysähdyksen ja yhden "odotetaan että hidas rekka ehtii kauemmas, kun emme kuitenkin pääse ohi" pysähdyksen jälkeen saavuimme Dominicasiin, joka on ranta/surffikaupunki jossain täällä Costa Ricassa :) Nooran ja Elemerin majoituspaikka löytyi kohtuullisen kinttupolun päästä muutaman kilometrin päästä rannalta. Paikka oli kyllä todella hieno, harmi ettei meille löytynyt vapaata huonetta/mökkiä.

Itse päädyimme sitten majoittumaan Dominicoksen kaupunkiin ihan meren rannalle. Huonettamme nyt ei voi oikein ylistävin sanoin kuvailla, mutta ainakin se oli halpa, ja siellä on ilmastointi, joka toimii ainakin silloin tällöin. Yön hinta on 30 dollaria ja huoneessa on kaksi parisänkyä. Kätevää, kun ollaan eka hikoiltu toinen sänky ekana yönä niin toisena yönä voidaan hikoilla toinen sänky.

Kävimme Elen ja Nooran kanssa lounaalla ja kysymässä sukellusmahdollisuuksista, mutta 160 dollarin hinta kahdesta dyykistä kuulosti vähän suolaiselta. Kyselin myös mahdollisuuksista päästä hevosvaellukselle, mutta puolen päivän reissu olisi maksanut 60 dollaria, ja köpöttely kuumassa auringossa ei oikein houkutellut. Asia olisi ollut eri, jos tiedossa olisi ollut vähän reippaampaa menoa, mutta kuulemma ei. Tämän jälkeen Ele ja Noora päättivät vetäytyä omaan residenssiinsä ja me jäimme ihmettelemään, miten loppupäivän viettäisimme. Lähdimme istumaan rannalle, katselimme maisemia ja otimme valokuvia. Myös auringonlasku oli hieno.

Muurahaiset töissä

Ihmettelemässä rannalla

Rannan korkein kohta?

Rantataidetta

Auringonlasku

Että sellasta täältä tänään. Kohta varmaan lähdetään etsimään jotain illalliseksi kelpaavaa ja huomenna olisi tarkoitus viettää rantapäivä... Täältä saa muuten aurinkorasvaa kertoimella 80... Tarkottaakohan se, että tuo aurinko saattaa paistaa melko kuumasti?

Costa Rica ja Murphyn laki

Päästiin perille Costa Ricaan ehjinä ja edelleen ilman matkalaukun lisäkilomaksuja. Jonkinlaista siunausta taisi olla matkassa, sillä Tacan lähtöselvityksessä oli yksi mies punnitsemassa matkatavaroita ja kirjoittamassa sakkolappuja ylikilollisille, mutta jostain syystä meidän matkalaukkumme jätettiin punnitsematta. Hirveästi ylikiloja ei edes ollut. Molemmissa sukelluslaukuissa 24 kiloa ja rinkoissa 19 ja 14 kiloa. Raja oli 50 lbs:ää, mitä se sitten lieneekin.

Lensimme Costa Ricaan San Salvadorin kautta ja lento kesti kokonaisuudessaan viitisen tuntia. Costa Ricassa majoitumme osan ajasta ystäviemme luona, jotka muuttivat Costa Ricaan vuosi sitten. Elemer tuli hakemaan meidät lentokentältä, ja saimme kuin saimmekin ahdettua neljä matkalaukkua hänen neljän hengen autoonsa (ei peräkonttia).

Elemer ja Noora asuvat ihan San Josen keskustassa, joka ei välttämättä ole se kaunein ja turvallisin paikka asua. Päivisin kaikki on ihan ok, mutta iltaisin talojen edessä olevat kalterit tulevat todella tarpeeseen. Autoja ei jätetä parkkiin kadunvarteen eikä autoon jätetä todellakaan mitään irtotavaraa lojumaan. Nooran ja Elemerin autoon murtauduttiin uutena vuotena, ja auto oli tuolloin kolmemetrisen muurin takana. Autossa ei edes ollut mitään arvokasta: viltti, suomalaisia cd-levyjä ja jotain muuta pientä. Radio ja kaiuttimet nyysittiin myös.

Seuraavana päivänä kävimme nostamassa rahaa. Täällä tuntee itsensä rikkaaksi, kun pelataan tonneilla ja kymppitonneilla. Kävimme myös keskustassa etsimässä meille prepaid puhelinliittymää, sillä dna liittymät eivät toimi täällä ollenkaan. Iltapäivällä suuntasimme Cartagoon. Elemer löysi vihdoin töitä Cartagon yliopistosta ja lähdimme viettämään iltapäivän sinne, sillä tarkoituksena oli myös käydä katsomassa paria asuntoa.

Cartago sijaitsee 25 kilometria San Josesta koillisen suuntaan (tai jotain sinne päin). Kaupunki on huomattavasti avarampi ja viehättävämpi kuin San Jose, vaikka kyllä sielläkin talot on suojattu kaltereilla. Kävimme lounastamassa ja Elemer lähti kokoukseen. Me sen sijaan suuntasimme Reina de los Angelesin katedraaliin.

Katedraalilla on mielenkiintoinen syntytarina. Joskus satoja vuosia sitten intiaanityttö oli mennyt metsään keräämään puita, kun hän oli löytänyt kiveltä Neitsyt Mariaa esittävän patsaan. Tyttö oli vienyt patsaan kotiinsa ja laittanut korurasiaansa piiloon. Seuraavana päivänä patsas oli kadonnut ja tyttö palasi kivelle, josta oli sen löytänyt. Patsas oli siellä nököttämässä. Tyttö vei patsaan jälleen kotiinsa ja taas se katosi. Tämä tapahtui kolme kertaa. Tämän jälkeen tyttö meni kertomaan asiasta papille, joka lähti tytön mukaan. Pappi vei tällä kertaa patsaan mukaansa kirkkoon ja laittoi sen pöytälaatikkoon myöhempiä tutkimuksia varten. Patsas kuitenkin katosi jälleen kerran ja pappi löysi sen metsästä kiven päältä nököttämästä. Hän vei sen jälleen kirkkoon ja laittoi sen johonkin pyhien esineiden kappiin, josta se jälleen kerran katosi. Nyt hän otti pari pappikaveria mukaansa metsään ja he löysivät patsaan jälleen kerran sieltä. Nyt alkoi herroilla kellot kilkattaa, että kyse on jostain tärkeästä, eikä patsas selkeästi halua tulla siirretyksi. Patsaan ympärille päätettiin siis perustaa katedraali.

Kyseinen katedraali on Costa Rican pääkatedraali ja ihmiset tekevät sinne pyhiinvaellusmatkoja syksyisin. Elokuun toisena päivänä ihmiset lähtevät kodeistaan pyhiinvaellukselle ja kävelevät koko matkan katedraalille. Hartaimmat katolilaiset konttaavat viimeiset metrit katedraalille, rukoilevat ja niin edelleen. Myös Elemer ja Noora olivat kävelleet katedraalille viime vuonna. Matkaa oli onneksi vain 27 kilometria.

Keskustelimme myös jonkin verran katolisen uskonnon erikoisuuksista. Luterilaisen näkökulmasta on jotenkin hassua, että ihmiset tuovat kirkkoon jonkinlaisia pyyntöesineitä tai kiitosesineitä riippuen siitä, mitä he haluavat Jumalalta pyytää tai mistä he haluavat häntä kiittää. Katedraalin aulaan oli kerätty tauluihin esineitä, joita ihmiset ovat tuonneet, saadakseen vahvistusta rukouksiinsa.

Hanna ja Noora pällistelemässä pyyntö/kiitosesineitä.

Tämän jälkeen alkoi Murphyn laki iskeä eri muodoissa. Meidän piti käydä katsomassa kahta eri asuntoa, mutta toisen asunnon näyttö peruuntui, kun omistajan tytär oli joutunut auto-onnettomuuteen. Kotimatkalla seisoimme kaksi tuntia ruuhkassa, kun moottoritiellä tehtiin kunnostustöitä. Kotiin päästyämme huomasimme, ettei netti toimi, ja vessahan ei ollut vetänyt kahteen päivään. Saimme kuitenkin hankittua paikallisen liittymän (ainut tapa, miten meidät saa tällä hetkellä netin ohella kiinni, numero on +50657171968. Numero ei kuitenkaan vastaanota tekstiviestejä Suomesta, joten jälleen kerran Murphy iski.

Seuraavana aamuna heräsimme siihen, kun sänky särkyi altamme. Päivä meni siinä, kun etsimme rautakauppaa, josta saisimme ruuveja. Ostimme myös ruuvimeisselin, joka kuitenkin särkyi jo ensimmäisen ruuvin kohdalla. Puu oli paikoin niin kovaa, että pari ruuvia katkesikin ruuvatessa. Kauhulla mietimme, että mitä vielä seuraavaksi tulossa vastaan. Netti sentään saatiin toimimaan tänä aamuna.

Parin tunnin päästä lähdemme kohti Cartagoa, josta Elemer poimii meidät kyytiinsä. Käymme katsomassa toisen asunnon, joka toivottavasti on hyvä. Sen jälkeen ajelemme pariksi yöksi vuoristoon Elemerin veljen mökille, jonka rakentamisessa ovat inspiroineet suomalaiset kesämökit. Viikonlopuksi menemme Pacificille viettämään pari biitsipäivää, sillä Elemeri veli oli varannut itselleen viikonlopuksi hotellin, mutta hän päättikin yhtäkkiä lähteä Miamiin. Hän luovutti hotellin Elemerille ja Nooralle käyttöön ja me luonnollisesti seuraamme mukana. Eli tiedossa parin tunnin bussimatka (25 kilometriä), asunnonnäyttö, automatka vuoristoon, kaksi kylmää päivää vuoristossa ja sitten kaksi kuumaa päivää rannalla.

Matkakuvia

Tässä muutamia kuvia matkan varrelta. Melko vähän ollaan kyllä valokuvailtu, Janne tuntuu tykkkäävän enemmän noista videoista...

Tässä nyt nämä kuuluisat matkatavarat...

Ekana päivänä käytiin kauppakeskuksessa ja lounastettiin siellä. Ravintolat houkuttelivat ihmisiä jakelemalla maistiaisia kojujen edessä, ja periaatteessa koko lounasta ei olisi edes tarvinnut, kun olisi vaan kierrellyt hakemassa maistiaisia. Kyseinen annos oli sen verran iso, että riitti meille molemmille. Taitaa olla aika normia Jenkeissä...

Kuva Evergladesin kansallispuistosta

Hanna pääsi pitelemään alligaattoria

...ja Janne kans...

pakolliset biitsikuvat

Sukellusreissu Key Largoon

Yksi syy siihen, miksi meillä on niin hirveästi matkatavaraa (uusimpien laskelmien mukaan kokonaispaino on jo lähemmäs sadassa kilossa), on sukelluskamat. Laskimme, että huolimatta mahdollisista lisäkilomaksuista, meidän kannattaa tuoda omat sukelluskamat mukanamme, sillä säästämme about 50e/sukellus/henkilö, mikäli sukellamme omilla kamoillamme. Koska kamat on raahattu tänne asti, on niitä myös sitten kiva päästä käyttämään.

Alkupäivinä Miamissa oli melko kova tuuli, joten sukellusfirmat sanoivat, ettei sukellusmatkoja tehdä ennen lauantaita. Ainoa vaihtoehto oli lähteä sukeltamaan noin 100 kilometrin päähän Key Largoon, joka itseasiassa onkin Floridan parasta sukellusseutua. Varasimme keskiviikkona sukellukset Key Largoon ja vaikka lähtö vaikutti epävarmalta, päätimme ajella paikan päälle perjantaina kuitenkin kaiken varalta. Matkan aikana ihmettelimme jo ties kuinka monetta kertaa, miksi Nokiamme ohjailee meitä minne sattuu. Nytkin 100 kilometrin matkaan saatiin menemään kaksi ja puoli tuntia. Syy selvisi puhelimen asetuksista: olimme estäneet maksulliset tiet, mistä syystä navi ajelutti meitä maksuttomia teitä pitkin ja skippaili nopeat motarit. Noh, paluumatkalla olimme jo vähän fiksumpia.

Perillä Key Largossa lähtö vaikutti vieläkin epävarmalta. Tuulta oli edelleen ollut pärikymmentä solmua, ja keikutus tulisi olemaan kova. Ajattelimme kuitenkin, että tämä on ainoa vaihtoehtomme sukeltaa Floridassa, joten mennään kuitenkin, maksoi mitä maksoi, ja ainahan sitä voi heittää pari pahoinvointitablettia naamaan. Ennen lähtöä kävimme vielä syömässä lounasta läheisessä Coconats baarissa, joka ei kyllä sen kummemmin vakuuttanut. Saavuimme paikalle 11:40 ja tilasimme ruuat. Koska kyseinen ruoka oli lounasvalikoimassa eikä aamiaisvalikoimassa, jouduimme odottamaan 20 minuuttia ennenkuin tarjoilija suostui edes ottamaan tilauksemme ylös.

Yhden aikaan palasimme sukelluskeskukselle ja pääsimme lähtemään matkaan. Ekat 20 minuuttia menivätkin kohtuu hyvin, mutta viimeiset 10 minuuttia vähän keikutti. Sinänsä aallokko ei edes ollut paha, sillä Thaimassa olimme olleet sukeltamassa vieläkin pahemmalla säällä. Aallot olivat kolmen metrin paikkeilla ja laiva keikkui lähes kyljeltä kyljelle. Nyt kuitenkin tämä metrin aallokko tuntui melko ylivoimaiselta. Kohteenamme oli Duanen hylky ja virtaukset kohteessa olivat todella voimakkaat. Ensimmäiset viisitoista minuuttia menivät varmaan siihen, että yritimme vetää itsemme köyttä pitkin alas hylylle. Puolessa välissä teki jo mieli palata takaisin, mutta ei muuta kun alas vaan. Alhaalla hylyllä olosuhteet eivät olleet paljon paremmat. Näkyvyys oli sinänsä hyvä, mutta kovin kauas ei virtauksien takia päästy. Janne yritti viisi minuuttia uida kohti laivan keulaa, mutta edettyään tällä matkalla suunnilleen puolitoista metriä, hän päätti luovuttaa ja kiertelimme sitten lähes koko sukellusajan ympyrää ankkuriköyden vieressä. Näkyi siellä sentään muutama kala...

Päästyämme takaisin laivaan merenkäynti, tai lounaasta saatu ruokamyrkytys tekivät tehtävänsä, ja itse vietin loppuajan laivan vessassa ja roikkuen puoliksi laivan ulkopuolella. Toiselle sukellukselle en enää lähtenyt eikä Janneakaan kovien virtauksien kanssa taisteleminen kiinnostanut. Ympäriltämme kuului koko ajan kannustavaa yökintää, kun matkustajat roikkuivat laivan reunojen ulkopuolella tyhjentäen sisuskalujaan mereen. Muutama rohkea uskaltautui vielä takaisin veteen, mutta mediän sukellukset jäivät tosiaan siihen. Kallis reissu, mutta tulipahan tehtyä. Rahanmenoakin suurempi huolenaihe oli, miten saamme kamamme kuivattua ennen seuraavaa lentoa. Laukkumme olivat muutenkin jo ylittäneet sallitut kilomäärät ja märkinä kamat painaisivat vielä pari kiloa lisää. Ripustimme siis kamamme vuokra-automme takapenkille kuivumaan ja jonkin verran ne ehtivätkin siinä matkan aikana kuivua. Onneksi vuokrakämppämme ei selkeästi kärsi homeongelmasta ja saimme kamamme kuivattua huoneemme vaatekomerossa.

Eilisen päivän vietimme Miami Beachilla. Kävelimme ympäri kaupunkia, postitimme Jannen siskonpojalle syntymäpäivälahjan, ja loppupäivän vietimme rannalla. Rantavarjon vuokraus olisi maksanut 15 dollaria, emmekä halunneet sitä maksaa, joten rannalla oleskelu uhkasi jäädä siihen, mutta onneksi löysimme jonkun varastokopin, jonka reunalla oli sopivasti varjoa, joten jäimme makailemaan siihen. Onneksi kukaan ei tullut ajamaan meitä pois.

Kaiken kaikkiaan itse tykkäsin kyllä Miami Beachista. Jonkin verran ärsyttää ravintoloiden hinnoittelukäytäntö, eli ruokiin lisätään 20% alvi ja 18% palvelumaksu. Tämä näyttää kuitenkin olevan käytäntönä vain suosituilla ravintolakaduilla yms paikoissa, joissa on paljon turisteja. Hinnat ovat melko samassa linjassa Suomen kanssa. Merkkituotteet ovat täällä kuitenkin halvempia. Elintarvikkeet ja esim hedelmät ovat yllättävän kalliita. Shoppailijalle Miami vaikuttaa olevan ihan hyvä kohde, mutta ilman autoa liikkuminen kauppakeskuksiin jne on melko hankalaa.

Parin tunnin päästä lähdemme ajelemaan lentokentälle ja lennämme kohti Costa Ricaa. Siellä vietetään seuraavat 10 viikkoa. Vielä ei ole suuremmin hajua siitä, missä majoitumme ja onko käytössämme nettiä, mutta eiköhän se kohta selviä.

Ilmaveneajelulla

Kelit täällä Miamissa eivät ole ihan toivotunlaiset, vaikka lämmintä toki onkin. Eilen sää oli melko pilvinen ja tuuli on ollut kova koko ajan. Sadekuuroja tulee, mutta ne loppuvat melko nopeasti. Lämpötila nousee kuitenkin 25 asteen paikkeille, mikä riittää enemmän kuin hyvin. Koska sää on niin pilvinen, emme ole edes viitsineet lähteä rannalle. Tänään tosin piipahdimme siellä ja punaset liput liehuivat uimakiellon merkiksi. Tuuli oli niin kova, ettei uimaan olisi ollut edes turvallista mennä.  Eilisen kulutimme kauppakeskuksessa ja sukellusmahdollisuuksia kartottaessa.

Olin jo etukäteen kartoittanut mahdollisia shoppailuvaihtoehtoja, ja päädyin Dolphin Malliin. Iso kauppakeskus n. 30 kilometrin päässä Miami Beachilla ja siellä näkyi olevan myös melko paljon Outleteja. Käytännössä kriteerit olivat, että kauppakeskuksesta tulisi löytyä Forever 21, DC, Guess ja Sketchers, sillä ostoslistat oli tehty nimenomaisiin liikkeisiin. Liikenne täällä on rauhallinen, mutta sitä on paljon. Puolen tunnin matkaa varten kuluu ihan tuhottomasti aikaa ja liikenne matelee melkoisesti. Onneksi vuokra-autossa on automaattivaihteet, sillä vaihteiden ja kytkimen kanssa pelleilyyn olisi tässä liikenteessä mennyt hermot alta aikayksikön. Edelleen puutteellinen navigaattori (sekä Nokia että Hanna) tuottavat kuskille (Jannelle) jonkin verran ongelmia, mutta eiköhän tämä tästä... Ehkä...

Kauppakeskuksessa vierähti useampi tunti ja sitä ennen kävimme myös parissa sukellusliikkeessä kartottamassa vaihtoehtoja. Melko huonolta näyttää, sillä tuuli on niin kova, etteivät paatit suostu lähtemään vesille. Perjantaiksi keli näyttäisi paranevan, mutta yksikään yritys täällä Miami Beachilla ei tee retkiä, sillä veneet on vuokrattu charterkäyttöön. Päädyimme siis jälleen hyödyntämään Starbucksin ilmaista nettiä ja googletimme mahdollisia vaihtoehtoja Key Largosta. Yrityksiä löytyikin melko paljon ja varasimme retket perjantaille yhteen. Tuuli saattaa kuitenkin peruuttaa huomisen sukellusreissun, mutta Key Largossa halusimme käydä muutenkin, joten ajomatka ei mene ihan hukkaan kuitenkaan. Sukellushinnat ovat 80 dollarin paikkeilla, mikä taitaa olla aika normaali hinta. Tosin täällä dyykkejä tehdään vain kaksi.

Koska emme siis saaneet sukellusta torstaille, päätimme viettää päivän kiertelemällä ympäriinsä. Rupesimme myös Starbucksissa juttusille "Baltic Bobin" kanssa, joka on töissä aluksella, joka tekee Itämeren risteilyjä. Hän oli parhailleen tekemässä tietopakettia Suomessa ja näytti meille ylpeänä aikaansannoksiaan. Tämän jälkeen kuljeskelimme ympäri kaupunkia ja muutaman tunnin jälkeen aloimme taas miettiä, miten loppupäivän viettäisimme. Miami Beachin karttaa emme ole tähänkään mennessä onnistuneet hankkimaan, joten emme oikeastaan tiedä, mitä kannattaisi mennä katsomaan.
Useat yritykset tarjoavat erilaisia kierroksia, esim nähtävyyskierrokset bussilla ja laivalla ja sitten vierailuja Evergladesin kansallisupuistoon, jossa voi pällistellä alligaattoreja, ajella ilmaveneellä ja katsella alligaattorishowta. Hinnat näille toureille ovat n. 40 dollaria laaki tai pakettihinta kaikille kolmelle 65 dollaria.

Kumma juttu, että vaikka Suomessa ollessa aina säästää näitä reissuja varten ja sitten paikan päällä iskee aina uskomaton pihiys. 40 dollaria alligaattorien pällistelystä ei houkutellut, Janne totesi nukahtavansa bussikierroksella ja itse en oikein innostu laivoista varsinkaan tuulisella kelillä, joten yhtälö vaikuttaa melko huonolta. Yritimme kysellä mihin hintaan saisimme pelkän ilmaveneajelun, mutta myyjä ei oikein ymmärtänyt toiveitamme. Eihän niitä alligaattoreja ole pakko sitten katsoa, jos ei kiinnosta. Päätimme säästää 80 dollaria ja jättää reissun väliin, ja googlettaa mahdollisuuksiamme. Miamissa pitäisi toimia kaupungin yleinen ilmainen wlan, mutta itse emme ole saaneet sitä toimimaan - eikä kyllä kukaan muukaan, keneltä olemme asiasta kysyneet vuokraemäntäämme lukuunottamatta. Menimme sitten norkoilemaan yhden hotellin ulkopuolelle ja käytimme heidän wlania. Selvitimme, että pääsymaksu alligaattoripuistoon on 23 dollaria/henkilö, joten päätimme lähteä sinne omin avuin. Jostain syystä navigaattorimme ei kuitenkaan tajunnut kyseisen puljun osoitetta, joten jouduimme suunnistamaan pelkän kartan ja gps:n avulla ilman sen kummempia sanallisia ohjeita. Toisaalta, ne sanalliset ohjeet mitä navigaattorin/pelkääjän puolelta tulivat, johtivat meidät jälleen kerran "pienelle" kiertotielle, joten Janne totesi, ettei taida haluta minkäänlaista navigointia tästä eteenpäin :)

Matkalla alligaattoripuistoon näimme erään mainoksen, jossa yritys tarjoilee pelkkiä ilmaveneajeluita. Pysähdyimme siis sinne ja pääsimme veneajelulle. Sielläkin alligaattorit tulivat tosin kaupan päälle, mutta annettakoon se heille anteeksi. Eihän niitä olisi ollut pakko katsella. Ajelimme 45 minuuttia ilmaveneellä maailman kolmanneksi suurimmalla joella, joka on myös maailman hitain joki. Kuskinamme meillä oli Alan, joka oli käynyt viikko sitten pyydystämässä 8 pythonia ja tuntui hän muutenkin olevan perin amerikkalaineen juttuineen ja itsekehuineen. Reissu oli kuitenkin ihan hauska ja sen 20 dollarin väärti. Kaupan päälle saimme vielä valokuvaille itseämme pitelemässä alligaattorivauvaa (myönnän, sorruin) ja ihailemassa Alanin pyydystämää pythonia. Paluumatkalla pysähdyimme syömään alligaattoripurilaiset ja ribsejä.

Matkatavaraongelmia ja matkustusta

Viimeiset päivät ja viikot ennen matkan alkua menivät melkoisessa härdellissä. Gradun tarkastus, valmistuspaperien hankkiminen, firman tilinpäätöksen tekeminen ja veroilmoituksen tekeminen sekä puuttuvan matkalaukun netistä eivät juurikaan helpottaneet stressiä. Maanantai-iltana käytiin vielä juhlimassa prevalmistujaisia ja pakattiin viimeisiä kamoja laukkuihin. Mitä tapahtui sille "otetaan vaan sukelluskamat ruumaan menevään laukkuun ja sitten vuoden kamat käsimatkatavaroihin" -suunnitelmalle. Lähtiessämme kotoa lentoasemalle meillä oli neljä isoa matkalaukkua, ja käsimatkatavarat. Lentokentällä onneksi selvisi, että saamme viedä Jenkkeihin kaksi 23 kilon matkalaukkua, eli lisämaksuilta selvittiin vielä tähän asti. Ei kuitenkaan paljoa naurattanut, kun nostimme matkalaukut vaa'alle ja totesimme kantavamme mukana tavaraa suunnilleen 70 kilon edestä.

Lennot sujuivat kohtuu hyvin, eikä myöhästymisiä tullut. Lennolla Lontoosta Miamiin halusimme vähän juhlistaa matkaamme ja tilasimme koneessa pullot shamppanjaa. Yksi pullo löytyikin helposti, mutta toista jouduttiin etsimään useammasta kärrystä. Meidän esimerkistämme? innostuneina vierustoveritkin innoistuvat tilaamaan shamppanjaa, joka ilmeisesti alkoi olla loppu koko koneesta. Muutaman minuutin päästä lentoemo toi Jannelle pullon ja totesi kohtuu töykeästi, että "se oli sitten viimeinen koko koneessa".  American Aerlines tuntui muutenkin olleen kohtuullisen huonosti varustautunut tyydyttämään matkustajiensa janoa, sillä viimeisen tarjoilun kohdalla jopa limpparia jouduttiin säännöstelemään ja oluet loppuivat ilmeisesti jo toisessa kattauksessa.

Miamiin saavuimme suunnilleen neljältä paikallista aikaa. Kävelimme kohti rajatarkastusta ja kohta meidät pysäytti henkilökunnan jäsen joka kertoi, että joudumme jäädä jonottamaan jonnekin keskelle käytävää "koska rajatarkastuksessa on tällä hetkellä kahden tunnin jonot". Tämän jälkeen saimme kuulla periamerikkalaista keskustelua, kun eräs US-Citizen tästä tuohtuneena nosti kohtuullisen älämölön, sillä "I need to catch my flight to Washington and I cannot miss it". Henkilökunnan jäsen totesi tähän kohtuullisen tuohtuneena, ettei kyseessä ole hänen ongelmansa, vaan kaikki ovat saman tilanteensa edessä. Don't blaim me, blaim the system. Omassakin "kakkoskansalaisten" jonossamme oli useampia ihmisiä, jotka yrittivät ehtiä jatkolennolle ja sitten luovimme ja etuilimme parhaan kykymme mukaan passintarkastusjonossa.

Kahden tunnin kuluttua olimme vihdoin valmiit rajamuodollisuuksista ja lähdimme suuntaamaan autonvuokrauskojulle. Muut tiskit huusivat tyhjyyttään, mutta tietenkin Alamon tiskillä oli jälleen kerran kilometrin jonot. Tunnin jonotettuamme pääsimme vihdoinkin hoitamaan vuokrauksen ja ystävällinen tyttö kysyi vielä, haluaisimmeko korottaa automme parempaan vuokrausluokkaan. Totesimme economy luokan riittävän, varsinkin kun olimme maksaneet jo muutamia dollareita lisävakuutuksista ja ties mistä. Kaiholla kuitenkin mietimme, millaista olisi ollut ajella Miamissa kunnon avoautolla jonkun pikkuchevyn sijasta.

Vuokrahallissa menimme nöyrinä suomalaisina pyytämään sitä "pienintä autoluokkaa", jonka olimme varanneet. Vuokraaja tarkasteli papereitansa ja totesi sitten, että "ottakaa mikä tahansa noista fullsize-luokan autoista". Vähän hölmistyneinä vielä varmistelimme siinä, että ihanko oikeasti, sillä olimme tosiaan maksaneet halvimmasta autoluokasta. Eli jonottamisesta oli tällä kertaa jotain hyötyäkin. Pähkäilimme sitten siinä, että valitsemmeko vähän isomman Chevyn, Nissanin vai Voyagerin, mutta mitä sitä turhaan ajelemaan yhdeksän hengen tila-autolla, kun syö kuitenkin enemmän löpöä. Valitsimme menopeliksemme sinisen Nissanin ja kävin vielä kerran tarkastamassa asian vuokrauspojalta, sillä "I am not very familiar with this kind of situation" Ihanko oikeasti saamme ottaa minkä tahansa auton?

Lastasimme siis kamamme autoon ja huristelimme tiehemme. Parinsadan metrin päässä pysähdyimme tienreunaan pohtimaan kännykän navigaattorin salaisuutta. Ei ehkä sitäkään olisi kannattanut jättään näin viime tippaan, mutta onneksi navi lähti toimimaan jo vartin säätämisen jälkeen. Ajettuammekin navista huolimatta parin riesteyksen ohi ja madeltuamme puoli tuntia ruuhkassa pääsimme vihdoinkin perille majapaikkaan, jossa emäntämme Nicole olikin ollut jo kohtuullisen huolissaan. Huone ja asunto olivat sitä, mitä nyt voi ehkä kuvitellakin Jenkeissä parilla kympillä/henkilö saavansa. Ainakin huone oli siisti ja sänky pehmeä, vaikka sen kummemmin kämppää ei voinutkaan kehua. Sijainti sentään oli hyvä, vain kaksi korttelia Lincoln Roadista.

Kävimme illalla vielä syömässä paninit Lincoln Roadilla, säädimme parkkiautomaatin kanssa, ja totesimme, että tälle matkalle asetetaan muutamia tavoitteita:

1. Hanna lopettaa säätämisen ja opettelee olemaan hosumatta
2. Janne yrittää opetella ymmärtämään Hannaa, joka hosuu koko ajan (tai jos ei ymmärtämään, niin ainakin sietämään)