Costa Rica ja Murphyn laki

Päästiin perille Costa Ricaan ehjinä ja edelleen ilman matkalaukun lisäkilomaksuja. Jonkinlaista siunausta taisi olla matkassa, sillä Tacan lähtöselvityksessä oli yksi mies punnitsemassa matkatavaroita ja kirjoittamassa sakkolappuja ylikilollisille, mutta jostain syystä meidän matkalaukkumme jätettiin punnitsematta. Hirveästi ylikiloja ei edes ollut. Molemmissa sukelluslaukuissa 24 kiloa ja rinkoissa 19 ja 14 kiloa. Raja oli 50 lbs:ää, mitä se sitten lieneekin.

Lensimme Costa Ricaan San Salvadorin kautta ja lento kesti kokonaisuudessaan viitisen tuntia. Costa Ricassa majoitumme osan ajasta ystäviemme luona, jotka muuttivat Costa Ricaan vuosi sitten. Elemer tuli hakemaan meidät lentokentältä, ja saimme kuin saimmekin ahdettua neljä matkalaukkua hänen neljän hengen autoonsa (ei peräkonttia).

Elemer ja Noora asuvat ihan San Josen keskustassa, joka ei välttämättä ole se kaunein ja turvallisin paikka asua. Päivisin kaikki on ihan ok, mutta iltaisin talojen edessä olevat kalterit tulevat todella tarpeeseen. Autoja ei jätetä parkkiin kadunvarteen eikä autoon jätetä todellakaan mitään irtotavaraa lojumaan. Nooran ja Elemerin autoon murtauduttiin uutena vuotena, ja auto oli tuolloin kolmemetrisen muurin takana. Autossa ei edes ollut mitään arvokasta: viltti, suomalaisia cd-levyjä ja jotain muuta pientä. Radio ja kaiuttimet nyysittiin myös.

Seuraavana päivänä kävimme nostamassa rahaa. Täällä tuntee itsensä rikkaaksi, kun pelataan tonneilla ja kymppitonneilla. Kävimme myös keskustassa etsimässä meille prepaid puhelinliittymää, sillä dna liittymät eivät toimi täällä ollenkaan. Iltapäivällä suuntasimme Cartagoon. Elemer löysi vihdoin töitä Cartagon yliopistosta ja lähdimme viettämään iltapäivän sinne, sillä tarkoituksena oli myös käydä katsomassa paria asuntoa.

Cartago sijaitsee 25 kilometria San Josesta koillisen suuntaan (tai jotain sinne päin). Kaupunki on huomattavasti avarampi ja viehättävämpi kuin San Jose, vaikka kyllä sielläkin talot on suojattu kaltereilla. Kävimme lounastamassa ja Elemer lähti kokoukseen. Me sen sijaan suuntasimme Reina de los Angelesin katedraaliin.

Katedraalilla on mielenkiintoinen syntytarina. Joskus satoja vuosia sitten intiaanityttö oli mennyt metsään keräämään puita, kun hän oli löytänyt kiveltä Neitsyt Mariaa esittävän patsaan. Tyttö oli vienyt patsaan kotiinsa ja laittanut korurasiaansa piiloon. Seuraavana päivänä patsas oli kadonnut ja tyttö palasi kivelle, josta oli sen löytänyt. Patsas oli siellä nököttämässä. Tyttö vei patsaan jälleen kotiinsa ja taas se katosi. Tämä tapahtui kolme kertaa. Tämän jälkeen tyttö meni kertomaan asiasta papille, joka lähti tytön mukaan. Pappi vei tällä kertaa patsaan mukaansa kirkkoon ja laittoi sen pöytälaatikkoon myöhempiä tutkimuksia varten. Patsas kuitenkin katosi jälleen kerran ja pappi löysi sen metsästä kiven päältä nököttämästä. Hän vei sen jälleen kirkkoon ja laittoi sen johonkin pyhien esineiden kappiin, josta se jälleen kerran katosi. Nyt hän otti pari pappikaveria mukaansa metsään ja he löysivät patsaan jälleen kerran sieltä. Nyt alkoi herroilla kellot kilkattaa, että kyse on jostain tärkeästä, eikä patsas selkeästi halua tulla siirretyksi. Patsaan ympärille päätettiin siis perustaa katedraali.

Kyseinen katedraali on Costa Rican pääkatedraali ja ihmiset tekevät sinne pyhiinvaellusmatkoja syksyisin. Elokuun toisena päivänä ihmiset lähtevät kodeistaan pyhiinvaellukselle ja kävelevät koko matkan katedraalille. Hartaimmat katolilaiset konttaavat viimeiset metrit katedraalille, rukoilevat ja niin edelleen. Myös Elemer ja Noora olivat kävelleet katedraalille viime vuonna. Matkaa oli onneksi vain 27 kilometria.

Keskustelimme myös jonkin verran katolisen uskonnon erikoisuuksista. Luterilaisen näkökulmasta on jotenkin hassua, että ihmiset tuovat kirkkoon jonkinlaisia pyyntöesineitä tai kiitosesineitä riippuen siitä, mitä he haluavat Jumalalta pyytää tai mistä he haluavat häntä kiittää. Katedraalin aulaan oli kerätty tauluihin esineitä, joita ihmiset ovat tuonneet, saadakseen vahvistusta rukouksiinsa.

Hanna ja Noora pällistelemässä pyyntö/kiitosesineitä.

Tämän jälkeen alkoi Murphyn laki iskeä eri muodoissa. Meidän piti käydä katsomassa kahta eri asuntoa, mutta toisen asunnon näyttö peruuntui, kun omistajan tytär oli joutunut auto-onnettomuuteen. Kotimatkalla seisoimme kaksi tuntia ruuhkassa, kun moottoritiellä tehtiin kunnostustöitä. Kotiin päästyämme huomasimme, ettei netti toimi, ja vessahan ei ollut vetänyt kahteen päivään. Saimme kuitenkin hankittua paikallisen liittymän (ainut tapa, miten meidät saa tällä hetkellä netin ohella kiinni, numero on +50657171968. Numero ei kuitenkaan vastaanota tekstiviestejä Suomesta, joten jälleen kerran Murphy iski.

Seuraavana aamuna heräsimme siihen, kun sänky särkyi altamme. Päivä meni siinä, kun etsimme rautakauppaa, josta saisimme ruuveja. Ostimme myös ruuvimeisselin, joka kuitenkin särkyi jo ensimmäisen ruuvin kohdalla. Puu oli paikoin niin kovaa, että pari ruuvia katkesikin ruuvatessa. Kauhulla mietimme, että mitä vielä seuraavaksi tulossa vastaan. Netti sentään saatiin toimimaan tänä aamuna.

Parin tunnin päästä lähdemme kohti Cartagoa, josta Elemer poimii meidät kyytiinsä. Käymme katsomassa toisen asunnon, joka toivottavasti on hyvä. Sen jälkeen ajelemme pariksi yöksi vuoristoon Elemerin veljen mökille, jonka rakentamisessa ovat inspiroineet suomalaiset kesämökit. Viikonlopuksi menemme Pacificille viettämään pari biitsipäivää, sillä Elemeri veli oli varannut itselleen viikonlopuksi hotellin, mutta hän päättikin yhtäkkiä lähteä Miamiin. Hän luovutti hotellin Elemerille ja Nooralle käyttöön ja me luonnollisesti seuraamme mukana. Eli tiedossa parin tunnin bussimatka (25 kilometriä), asunnonnäyttö, automatka vuoristoon, kaksi kylmää päivää vuoristossa ja sitten kaksi kuumaa päivää rannalla.