Hobitteja ja epäonnisia sattumuksia

No niin, nyt on selvitty neljästä? yöstä ja päivästä maapallon toisella laidalla. Päivät menee todella nopeaan ja ei oikeastaan pysy enää edes mukana, että mikähän viikonpäivä mahtaa olla. Jos nyt kuitenkin oikeana päivänä satutaan lentokentälle niin hyvä juttu.

Saaren pohjoisosasta lähdimme ajelemaan vauhdilla kohti etelää. Totesimme, että jätämme pohjoisimman kärjen käymättä ja suuntaamme saarta alaspäin. Parina päivänä ajettiin sitten vähän enemmän, mutta toisaalta matkan varrella ei ollut mitään niin mielenkiintoista nähtävää, että olisi tarvinnut paljoa pysähdellä. Taktiikaksemme olemme nyt omaksuneet, että nukumme joka toisen yön ns. halpisleirintäalueella ja joka toisen yön "oikealla" leirintäalueella, jotta saamme akut ladattua jne. Vuokraustoimistossa kyllä sanottiin, että akku kestää yhden tai kaksi yötä ilman ongelmia, jos ajellaan paljon, mutta varman päälle kuitenkin otetaan. Ensimmisen päivän lukkoepisodin jälkeen homma on mennyt suhteellisen kivuttomasti, mikäli ei lasketa sitä, että Janne taisi murtaa toissapäivänä varpaansa, kun tiputti ruokapöytämme sen päälle.

Eilen pysähdyimme yhteen matkan odotetuimmista paikoista, nimittäin Hobittilaan. Lähellä Hamiltonia ja Matamataa sijaitsee hobittikylä, jossa Peter Jackson kuvasi elokuvaa. Paikka on sinänsä ainutlaatuinen, sillä se on ainoita pystyyn jätettyjä kuvauspaikkoja. Muilta kuvauspaikoilta lavasteet on viety pois ja paikat ovat alkuperäisessä kunnossaan. Koska Tolkien oli kohtuu tarkasti selittänyt, millainen paikka Hobittila oli, oli Jacksonilla melkoinen haaste löytää sopiva kuvauspaikka. Alueen tuli olla mäkinen, jotta sinne saa rakennettua hobittikolot, siellä tuli olla lampi ja iso puu. Sopivaa paikka etsittiin helikopterin avulla ja lopulta sopiva paikka löytyikin. Sopimukset neuvoteltiin pellon omistajan kanssa ja alueen raivaus- ja rakennustyöt alkoivat. Paikkaa rakennettiin 9 kuukautta ja apuna oli muun muassa Uuden Seelannin armeija. Kuvaukset kestivät viitisen viikkoa ja paikalla oli päivittäin n. 400 henkilöä, joita ruokittiin kolme kertaa päivässä kahdella tai kolmella ruokalajilla, joten melkoista syöttämistä tuo aika on ollut. Samoin myös hobittien maskeeraaminen, sillä yhden hobitin maskeeraamiseen meni oppaan mukaan suunnilleen viisi tuntia.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan Jacksonin aikomuksena oli purkaa hobittila pois, mutta omistajan poika näki lavasteissa bisnesidean ja hän pyysi, että lavasteet jätetään paikoilleen. Alunperin alueelle rakennettiin suunnilleen 30 hobitinkoloa, mutta niistä noin puolet purettiin pois. Jäljelle jääneiden kolojen ympärille perustettiin kannattava turistibisnes, joka kuitenkin kuollee jossain vaiheessa pois. Tällä hetkellä kohteessa on käynyt noin 350000 turistia ja menon odotetaan taas vilkastuvan ensi vuonna, kun Hobitti-elokuva näkee päivänvalon. Jackson oli viime lokakuussa kuvaamassa paikan päällä Hobitti-elokuvaa ja kuvauksia varten paikkaa taas kohennettiin ja uusia koloja rakennettiin. Kesäisin paikka on vetänyt melko hyvin turisteja ja kierroksia tehdään jopa 11 päivässä. Talvisin meno hidastuu 5-6 kierrokseen päivässä. Meillä sattui hyvä tuuri, sillä edellämme menneessä ryhmässä oli varmaan 30 henkilöä, seuraavassakin jotain 18, mutta meidän ryhmässämme oli vain 7 henkilöä. Saimme siis ihastelle koloja kaikessa rauhassa.

Tässä muutamia kuvia kierrokselta:

Yllättävän huonosti mainostettu paikka. Navigaattorin kanssa mentiin kolme kertaa metsään (kirjaimellisesti) vaikka sinänsä oikeilla nurkilla oltiinkin. Lopulta löydettiin kuitenkin oikea paikka

Hobittilassa ollaan käytetty perinteiseen elokuvatapaan samoja kikkoja, mitä opimme jo Los Angelesissakin. Hobittikoloja on rakennettu isoja ja pieniä, jotta saataisiin perspektiiviä. Hobitit kuvataan ihmisten kokoisten kolojen edessä, jotta näyttäysi siltä, että kolot ovat sopivan kokoisia hobiteille ja sitten kun kuvataan esimerkiksi ihmisiä hobittilassa, kuvataan pienempien kolojen edessä, jotta näyttäisi siltä, että kolot ovat todella pieniä.

Rinteessä näkyy hobitinkoloja

Tämän puun ansiosta Alexander sai itselleen muhkean eläkepaketin. Opas vitsailikin, että Uusi Seelanti taitaa olla ainoa paikka, missä raha kasvaa puissa, ja puu ristitiinkin myöhemmin "Moneytreeksi" sillä nimenomaan tuon puun takia paikka valittiin kuvauskohteeksi

Lammen toisella puolella näkyvät silta, mylly ja taverna

Hobittikoloja ja puun alla Reppulien kolo

Samin asunnolla, filmissä ovi on kuitenkin erivärinen, mutta sama kolo kyseessä

Janne Reppulin kolon edessä

Tässä ainut kolo, mihin pääsi käymään sisälläkin

Toinen olennainen puu Taru Sormusten Herrassa on Reppulin talon katolla kasvava puu. Tällaista puuta paikan päältä ei kuitenkaan löytynyt, joten puu täytyi tuoda paikalle. Sopiva puu löytyi Matamatasta, joka on suunilleen parinkymmenen kilometri päässä Hobittilasta. Puu pilkottiin ja kärrättiin paikalle, jossa se pistettiin kokoon "liimaa-leikkaa-askartele"-menetelmällä. Koska puu oli pilkottu palasiksi, oli se tietenkin kuollut, joten lehdet tilattiin Thaimaasta ja kiinnitettiin puuhun liimalla ja vaijereilla. Sitten ne vielä erikseen maalattiin.

Hieno kierros, mutta ehkä vähän ylihintainen. Kierros maksoi 66 NZD, eli suunnilleen 40 euroa per henkilö. Kuten aiemmin todettiinkin, opas pelkäsi, että jossain vaiheessa bisnes tulee hiljenemään ja kuolemaan pois, mutta ehkä uusi boosti tulee taas joulun paikkeilla, kun Hobitti-elokuva tulee ulos. Itse jäimme miettimään, että turistit ehkä saadaan paikan päälle yhden kerran, mutta entäs toisen kerran? Pääsylippukin on sen verran suolaisen hintainen, että tosifani sen kyllä maksaa, mutta perusturistilta saattaisi jäädä käymättä, varsinkin kun paikka on suhteellisen huonosti mainostettu.

Hobittilasta matkamme jatkui kohti Rotoruaa. Jannen Ipadilla on jonkin verran toimivuusongelma, ja olemme yrittäneet löytää nettiä, jotta saisimme ongelman korjattua. Täällä netti on kuitenkin joko todella kallis tai todella hidas, jos nyt sattuu ilmaisen netin löytämään. Matkalla Rotoruaan pysähdyimme suunnilleen viisi kertaa löytääksemme suhteellisen nopeasti toimivan netin, mutta millään kerralla ei onnistanut. Lopulta kello alkoi olla sen verran paljon, että totesimme parhaaksi lähteä etsimään leirintäaluetta. Meillä on kattava vihko, johon on merkitty kaikki halpisleirintäalueet, mutta joskus niiden löytäminen on melko vaikeaa. Täksi yöksi suuntasimma Okareka-järvelle, joka on 10 kilometrin päässä Rotorualta.

Maisemia ei ainakaan voinut moittia leirintäalueella

Kävimme myös puolentunnin puskakävelyllä

Ajantappaminen on osoittautunut pieneksi ongelmaksi leiriytymisen jälkeen. Sähköttömillä leirintäalueille ei voida katsoa leffoja kuin sen, mitä tietokoneen akku kestää, ruuanlaitossakin menee vain tunnin verran ja Janne ei tykkää pelata korttia. Ollaan siis menty kohtuullisen aikaisin nukkumaan (lue ennen yhdeksää), ja nukuttu yleensä kellon ympäri. Eilisiltana sää kylmeni yllättävän paljon ja maa oli ihan huurussa. Koska meillä ei ollut sähköä, jouduimme käyttämään kaasulämmitystä, toivottavasti kaasu ei lopu joku kaunis päivä kesken ruuanlaiton.

Aamulla laitoimme normaaliin tapaan aamiaiset ja valmistauduimme lähtöön. Kamat kasaan, sänky kokoon, munat pannulle ja tiskien tiskaus. Janne istui kuskin penkille, laittoi avaimen lukkoon ja väänsi: Mitään ei tapahdu. Janne vääntää avainta uudelleen: mitään ei tapahdu vieläkään. Himputin vempeleestä on akku tyhjä. Olimme parkkeeranneet auton vähän alamäkeen, joten ei muuta, kun vaimo taas työntämään. Auto ei kuitenkaan lähtenyt liikkeelle. Tutkimme auton läpikotaisin, mutta autosta ei löytynyt kaapeleita eikä myöskään hinausköyttä. Ajattelimme, että soitamme Freedomcamperille ja varmistamme kaapelitilanteen ja tivaamme miten tilanne on mahdollinen, sillä akun piti kestää hyvin yksi tai kaksikin päivää. Toteamme, että kännyköissä ei ole kuuluvuutta ja omassani on akku loppu. Kuinkas muutenkaan. Onneksi leirintäalueella oli kaksi saksalaista tyttöä, jotka tulivat kanssamme työntämään autoa, mutta suoralla tiellä ei mäkistarttia saatu aikaiseksi. Tytöt ottivat Jannen mukaansa ja veivät hänet kaupunkiin huoltoasemalle, josta tulikin mies auton ja kaapeleiden kanssa, niin saatiin auto käyntiin. Mies ei veloittanut hommasta onneksi kuin 20 NZD (12 e), joten säästettiin pitkä penni. (Toisaalta, emme olisi edes voineet soittaa tiepalveluun, sillä meillä ei ollut kuuluvuutta).

Innolla odotamme, mitähän tuo rakas rakkine seuraavaksi keksii. Lukko-ongelma iski taas toissapäivänä, mutta tällä kertaa osasimme itse sen ratkaista. Radio on pari kertaa mykistynyt ja lakannut toimimasta, mutta parin tunnin kuluttua se on taas alkanut toimia normaalisti. Vesihanamme näyttää vuotavan, puhtaanveden tankki ei täyty täyteen ja harmaavesitankin suljin ei oikin toimi, vaan valutamme likavettä koko ajan.  Mutta muuten siis kaikki hyvin. On tässä omalla tavallaan joku viehätyksensä. Ainakin niin kauan kuin auto pysyy kunnossa.

Varmistaaksemme sähkön saannin ja auton toimivuuden huomisaamuna, ajoimme saman tien Okareka-järveltä Rotoruan keskustaan ja varasimme paikan oikealta leirintäalueelta. Päätimme jäädä Rotoruaan toiseksikin päiväksi, sillä haluamme käydä kuumilla lähteillä (Thermal baths). Halvin kylpylä maksaisi 14 dollaria, mutta valitsimme leirintäalueen, jossa on muutama allas. Tänään siis tiedossa tietokoneen korjausta, lilluttelua kylpylässä ja toivottavasti vähän sujuvampi lähtö huomenna kohti Taupo-järveä.